Eilen pääsiäissunnuntaina 5.4. etsimme ensiksi armenialaisen 1712 perustetun ortodoksikirkon (artkkelikuvassa). Chennaissa ei asu enää armenialaisia, joten pääsiäismessua ei ollut. (Olisikohan kirkollinen kalenterikaan mallannut?) Sieltä sitten museoon pääsiäisaamuna sotilasalueelle, josta moottoririkshalla vaaleanpunaiseen Marina-beachin viereiseen Swami Vivekananda -taloon.
Vivekananda oli uushindulaisuuden ensi airut lännessä. Sen jälkeen hindulaisuuden lähetystyö onkin edennyt vauhdikkaasti valloittaen yhä uusia, aiemmin läntisen ajattelumme alueita korviemme välistä (Vapaasti JK:a siteeraten).
Vuonna 1893 hän oli jonkinlainen sensaatio Chicagon maailmanuskontojen konferenssissa. Museon M3-animaatio juhli edelleen swamin saamaa suosiota, muuta museota mainitsemattakaan. Hän edusti Chicagossa hindulaisuutta, omien sanojensa mukaan kulttuuria, joka on ”kaikkien uskontojen äiti”, maata, joka ”suvaitsee kaikkia uskontoja”, suojeli vuoden 70 jälkeen Jerusalemista paenneita juutalaisia ja myöhemmin zarathustralaisia.
Hän esitti, että hindut pitävät kaikkia uskontoja tosina, johon lisään itse, että juu, mikäli suostuvat sulautumaan hindulaiseen maailman-, jumala- ja ihmiskuvaan.
Jos joku väittää, että uskonnot opettavat samaa, hänellä täytyy olla jokin käsitys siitä, mitä samaa ne opettavat, eli hänellä täytyy olla jokin dogmatiikka, josta selviää, mitä hän tarkoittaa – näin hänen täytyy alistaa kaikki muut uskonnot omalle dogmatiikalleen. Hän käyttää siis jonkin uskomisjärjestelmän apparaattia kuvaamaan muita järjestelmiä tai sitten hän on keksinyt uuden ja ihan oman. Toinen vaihtoehto on, että ihminen, joka väittää, että kaikki uskonnot opettavat samaa, on vain liian laiska ajattelija.
Swami Vivekanandan 9/11 puheen vuodelta 1893 voi lukea: http://hinduism.about.com/od/vivekananda/a/vivekananda_speeches.htm
Miltei Vivekananda-talon vieressä on Annie Besantin patsas, jonka valokuva koristi myös Vivekananada-talon Intian itsenäisyystaistelijoiden kunniataulua. Taulu ei kunnioittanut Annie Besantia teosofisen seuran puheenjohtajana, vaan tämän poliittisista ansioista.
Ennen auringon laskua tarvoimme hetken myös Chennain huikean valtaisaa Marina beachin hiekassa muutaman tuhannen muun kanssa. Rantaelämään kuului myös jonkin vapaamman kristillisen porukan upotuskaste Andamaanien meressä.
Tänään maanantaina 6.4., toisena pääsiäispäivänä vierailimme teosofisen seuran päämajassa, jossa yllätykseksemme tapasimme seuran kansainvälisen työn sihteerin, Marja Artamaan ja juttelimme omalla kielellämme. Seurueemme burmalainen/myanmarilainen opiskelija otti burmaksi valokuvia. Teosofinen seura ei voi kerskata mahtavalla jäsenmäärällään. Sen sijaan se voi kerskata siitä, että se on tuhlaillen ja kosolti hedelmöittänyt läntisen maailman uutta kansanuskonnollisuutta.
Sri Ramakrishnan, Swami Vivekanandan gurun temppeli ja kampus oli sitten tämän päivän viimeinen matkakohde. Muut seurueemme vasta äskettäin maahan tulleet jäsenet Pirkkoa ja minua lukuunottamatta vierailivat vielä yhdessä hindutemppeleissä. Pirkko ja minä väistelimme kerjäläisiä ja joimme Thumbs up ja Limca -juomia.
Swami Vivekananda piti opettajaansa ja guruansa Sri Ramakrishnaa Buddhan ja Jeesuksen kaltaisena jumaluuden inkarnaationa. Vivekanandan mukaan näitä Kristuksia, Buddhia ja Ramakrishnoja syntyy tulevaisuudessa yhä enemmän, mahdollisesti pilvin pimein, kunhan porukat uskontojen ja kulttuurien evoluutiossa nyt hiukka vielä edistyvät.
Yksi Vivekanandan klausuuli ja maksiimi oli, että on synti pitää ihmistä syntisenä, koska kaikissa meissä on jumalallinen Atman, joka on samaa olemusta kuin perimmäinen jumaluus, oli tämän nimi sitten mikä tahansa, vaikka sitten Krishna, Logos tai Kristus, jotka ovat vain nimityksiä jumaluudesta emanoituneille ( ulos plupsahtaneille) tasoille.
Olen täällä oppinut, olen kuullut, että minun on, vanhakin kun alan jo olla, turha odottaa kasvua korkeammille tiedostamistasoille. Joudun pysymään alhaisella kollektiivisen tiedostamisen uskonto-tasolla ja odottaa mahdollista seuraavaa jälleensyntymää päästäkseni edistyneimpien konkreettisten uskontojen oppien ja turhien rituaalien jo ohittaneiden jaloon seuraan. Eikä minulla ei ole mitään sitä vastaan. Minusta on paikallaan, asiallista, ihanaa ja aivan riittävän edistyksellistä pysyä anteeksiannosta elävänä syntisenä, vajavaisena ja ihan vaan ihmisenä, itseni kokoisena, ilman latentin jumalallisuuteni kaikkikattavaa oivaltamista.
Eikä tässä toki vielä kaikki