Kohtaamisen keinoista 11.3.2015

Avoin, lämmin ja utelias kohtaaminen

Minulla on rajoittunut ihmisten kanssa olemisen työkalupakki. Olen jonkin asteen sosiaali-invalidi. Jos sosiaalinen maailma on ympyrä, olen sen keskellä oleva monikulmio, joka tangeeraa vain joiltakin kulmiltaan ympyrän kehää eli muita ihmisiä. Tykkään luennoida ja harjoittelen kirjoittamista – se on yksi tangeerauskohta. Yritän olla hauska setä, joskus rasitukseen asti – se on toinen tangeerauskohta. Joskus mutta harvemmin osaan tehdä ryhmätyötä – se kolmas. Viime vuosina olen saanut neljännen kiinnityskohdan muiden ihmisten maailmaan. Olen siis jo neliö!

Uusin kosketukseni ihmisten maailmaan on ignatiaanisesta traditiosta oppimani kuuntelemisen harjoitus. Se on kivaa, vaikka joskus myös äärimmäisen vaikeaa. Sitä sovelsin myös Tiruvannamalain dialogisessioissa. Sovimme aiheen, usein ehdotin sitä itse fasilisaattorin roolissani, vaan en aina. Joskus jollakulla oli paraikaa häntä kiinnostava aihe. Jaoimme muiden muassa näistä kuukauden ajan aamuisin klo 10-11maanantaista perjantaihin: tarrautuminen attachment, antautuminen surrender, kuoleman jälkeinen elämä after life, kärsimys, mihin dialogia tarvitaan, suhteeni guruun tai opettajaan, merkittävä kohtaaminen elämässäni.

Aluksi kertasimme ohjeet. Muun muassa sen, että emme pyri konseksukseen – olemme mahdollisesti eri mieltä perustavistakin asioista, mutta kuuntelemme toista ja otamme hänet vastaan. Aloitimme yhteisellä hiljaisuudella. Sitten joku, kuka tahansa, aloitti ja puhui aiheesta henkilökohtaisesti, siitä mitä sillä hetkellä aihe nostatti sisimmästä. Instruktio oli, että ei opeteta ja koetetaan välttää oman dogmatiikkansa selvittämistä, vaan kerrotaan, mitä aihe juuri tällä hetkellä herättää omassa ajattelussa ja mielentilassa. Saa olla epävarma ja haavoittuva vulnerable. Toisilla ei ole lupaa kommentoida eikä kyseenalaistaa. Tarkentavia kysymyksiä voi esittää. Jakamisten väleissä pidetään lyhyt yhteinen hiljaisuus – kannatellaan äsken puhunutta, maistellaan kuultua omaa kokemusta vasten ja tarkastellaan vastaanotettuaan aarretta. Sessio päätetään yhteiseen hiljaisuuteen. Oma viitekehystä, tausta-ajattelu, -uskonto ja -filosofia tulee luonnollisesti esille puheenvuoroissa, mutta tavoite oli henkilökohtainen jakaminen.

Paikalla oli ties ketä, sufi, bramiini, henkinen opettaja, teosofiasta hieman irrottautunut, Krishna-liikkeessä lapsesta asti kasvanut mutta siitä jo välimatkaa ottanut, intialainen luterilainen piispa, kristitty pappi, henkisten polkujen tallaajia, Krishnamurtin seuraajia, entinen Sai Baba devouttee, Pirkko ja minä. Kävi niin, että koolle tullut joukko jatkoi usein keskustelua kahvi- tai teekupin ääressä jostakin esille nousseesta. Ihmisten aarteisiin ei kuitenkaan puututtu. Koin, että helmet eivät, ainakaan pääsääntöisesti, joutuneet sikojen tallattavaksi.

Jostakin syystä pidän tällaisesta dialogista kovasti. Keskustelun muoto antaa minulle, sosiaalisesti osittain liikuntakyvyttömälle yhden mainion liikumisvälineen, kuin pyörätuolin. Sillä pääsee pitkälle! Minulla ei ole lupa liittää toista oman oman systeemini osaksi – Noli me tangere. Minulla on oma henkinen ja hengellinen karttani, jonka tunnen joiltakin osin, mutta minulla ei ole lupaa asemoida toista omalle kartalleni. On oltava avoin, vastaanottava, ystävällinen lähimmäinen ja koetettava ymmärtää, mitä toinen puhuu, mikä on hänen maailmansa ja mitä hänelle kuuluu. Minulla on myös lupa puhua siitä, mitä itse aiheen kohdalla koen tärkeäksi. Tapahtuu itse asiassa niin, että jokainen tulee todistaneeksi omasta uskostaan, kylvi vuorollaan.