Huonoimmat ensin

16.3.2020 pääministeri Sanna Marin kertoi minulle, että kuulun riskiryhmään. Hän ja koko naisministeririvistö katsoi minua vakavasti silmiin ja puhui juuri minulle televisiosta. Nojauduin eteenpäin parven futonilla ja tuijotin Sanna Marinia. Ladyt seisoivat vierekkäin kuvaruudun laidasta toiseen. Varastoivat yhteistuumin meidät riskiryhmäläiset sisätiloihin.

Ulkona ihmisiä oli kartettava Alkoi sairaskertomusten ja vanhuuden esiasteen harmaa aika. Vuoden 2020 loppuun mennessä olin viettänyt tasan sata päivää totaalikaranteenissa: altistumisia, ohjeiden tunnontarkkaa noudattamista, ihmisten väistelyluikkimista, jättäytymistä nojatuoliin: Yle-uutiset, valeuutiset, Ilta-Sanomat, Hesari, torkku, CNN, BCC, Aljazeera, Netflix ja arveluttavaa surffausta (En kerro, missä kaikkialla!), Areena, Disney+, kirjojakin, millä nyt jaksoi päänsä turruttaa Vanhankaupunginlahden rannasta Viikin arboretumista näkyi Helsingin horisontti ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Keskustassa en käynyt vuoteen.

Kesän lopulla 2020 karkasimme vaimon kanssa Etelä-Kuusamoon erämökille. Terveyshenkilö soitti perään ja ilmoitti, jotta nyt alkaa uusi 10 päivän karanteeni. Olin nimittäin sattunut tapaamaan ihmisiä. Terveyskontrolloijan into ulottui ylen heikon verkon läpi, vaikka puhelut eivät aina toimi erämaassa, verkon laitamilla liki Venäjän rajaa. Junalipun osoittamaan aikaan ei autojunalla ollut palaamista etelään. Ihmiskontakteja, oli siis välttäminen edelleen, ja konduktööritkin kuuluvat lajiin.  VR ei palauttanut lippurahoja. Ajoimme yli 800 km kotiin suoraa soittoa. Ihmiskontaktit olivat pannassa. Ihmisvaimo kävi kaupassa. Kontakti oli. Minä odotin ulkona niin, että näin kaupan ulko-oven aukeamiset.

Liuin edelleen lähemmäs vanhus-tilaa. Olin toki saanut ennus- ja varoitusmerkkejäkin. Lauluääneni olin menettänyt jo aiemmin: Reinken ödeema. Syy mitä ilmeisimmin pikkusikarit. On kade niitä rennosti terassin kaiteeseen nojailevia vanhus-oletettuja, jotka röyhyttelevät mielin määrin ja mairein ilmein sikareitaan Reinkesta mitään tietämättä. Reinken ödeema on yleensä vanhemman ja pitkälti alkoholisoituneen naisen tauti. Hänen sortuvan kähisevän äänensä kuulen Helsingin rautatieaseman hallin kaiussa. Tunnen sympatiaa. Siinä me kähisemme. Ääneni sortuu viimeistään perusasteikon g:ssä eikä sitä ennenkään tunnu omalta. Se vuotaa, ääni. Kykyni piirtää menetin jo aiemmin. Käsi vapisee. Käsialaani en pysty itsekään lukemaan. Kitara on seistä tököttänyt soimatta telineessään useamman vuoden lehtikorin vieressä. Ei huvita piirtää, laulaa eikä soittaa.

Seuraavana riskiryhmävuotenani kehossani vierailivat korona, aivoinfarkti ja vyöruusu. Väsytti yhä enemmän, vauhti hiljeni, meno pysähtyi, nimet menettivät välillä hahmonsa, roskien vieminen oli haaste, pyjaman housujen riisuminen tuntui huikealta suoritukselta, pää oli täynnä tahmeaa sumua. Sen läpi piti ponnistaa selkeän ajatuksen luokse. Niin, ja se korona: marras-joulukuun vaihteessa 2021 televisio kertoi, että koronarajoituksia höllennetään. Jess! Siispä oitis vaimon kanssa mielin iloisin Tukholmaan risteillylle, hetkeksi Santa Klaran kirkkoon istumaan muiden maailmanloppujen joukkoon ja testaamaan kokki-ystävän vihjaamia perinneruokapaikkoja. Hauskoja paikkoja! Ruotsista palattuamme intoonnuin vapauden huumassa Espooseen viettämään hauskaa iltaa tuttujen luo, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seuraavana aamuna: katso, minulla on koronatartunta! Ennätin illan seisojaisissa vielä tartuttaa yhden arvostamani ihanan ihmisenkin. Karanteeni sitoi taas nojatuoliin. No, on siinä jo mukava istua muutenkin, tuttua touhua. Tylsää vaan nousta aina ylös.

Seurasin, aina kun jaksoin, useampia mielenkiintoisia somekeskusteluja ja ajattelin, että kyllä minä poika vielä tuotakin kommentoin. 

• Onko psykedeelinen kokemus sama kuin mikä tahansa uskonnollinen kokemus? 

• Miksi herätyskristillisyys näyttää olevan yleisessä pannassa (tietyissä piireissä)? 

• Redusoiko progrressiivinen kristinusko uskonnollisuuden yleisuskonnollisuudeksi? Redusoi, sanon minä! Metwursti-tiivisteenä tämä: Ajattelevatko ne, jotka eivät katso tarpeelliseksi uskoa esimerkiksi fyysisesti todennettavaan neitseestäsyntymiseen tai tosiasialliseen ylsönousemukseen, että fysikalistisen, syyn ja seurauksen lain alaisen maailman lisäksi, ohella tai ulkopuolella ei ole mitään transendenssia, perimmäisyyttä, Buddha-luontoa, Brahmania, khi-voimaa, Allahia, Jahvea, joka kykenisi suvereenisti puuttumaan samsaaraan, syyn ja seurauksen lakiin? Onko kaikki selitettävä fysikalistisesti, psykologisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuvan maailmanselityksen avulla, jotta Jeesus voitaisiin pelastaa ajattelevan ja modernin ihmisen käsitepakkiin ja harrastuksen piiriin. Varmaa näin ajattelevat tietävät, miksi fysikalistinen maailma on ylipäätään olemassa.
  
• Ja ainainen ikuisuuskysymykseni: MIstä buddhalaisuus repii myötätuntoa ja viisautta tyhjyyden eli sunyatan sisällöksi, kun ei ole ketään myötätuntoa osoittavaa eikä ketään, jolle sitä osoittaa, eikä yhtäkään viisasta eikä ketään jolle sitä opettaa, anattaa, anatman?

”Kärsimys vain on, ei ketään kärsijää  teko on, vaan ei tekijää vapaus on, vaan ei
sen etsijää polku on, vaan ei sen kulkijaa” 
(Visuddhimaggan runo XVI René Gothónin ja Mahapannan, Mikael Niinimäen ”Buddhalainen sanasto ja symboliikka” mukaan.)

Ja muuta tosi kiinnostavaa, vaan kun ei jaksa, ei ehdi millään reagoida: miksi minun tai kenenkään muunkaan pitää pyrkiä mielipidekukkulan valveutuneeseen johtoryhmään ja etujoukkoon, vahvistaa tai vastustaa jonkin diskurssin hegemoniaa? Diskurssi vaihtuu kuitenkin aikanaan, kun uusi emerging paradigm analysoi edeltäjänsä taas puhki.

Ihania ihmisiä

Syvää kiitollisuutta tunnen niitä tyyppejä kohtaan, jotka ovat jaksaneet ottaa yhteyttä, kun itse ei jaksa. Te olette ihmeellisiä! (Tämä on huono lausepari: se syyllistää suotta sinua, joka et ole ottanut yhteyttä MINUUN! Enhän minäkään ole ottanut yhteyttä sinuun. Jokainen huolehtii niistä, joista jaksaa. Se riittää. Lepo vaan!)

Hyviä uutisia sitten

Ei tässä kaikki. Suppeneva elon piiri pakottaa keskittymään oleelliseen: mitä tehdä voimilla, joita vielä on: Vuodesta 2019 olemme aktiivisemman potentiaalisen vanhustoverin kanssa pusanneet Tässä olen – hengellisiä harjoituksia vuoden jokaiselle päivälle -julkaisua. Kirkkovuoden 2021-2022 pläjäys  tuli Kirjapajalta kirjaksi. Verkkojulkaisuna se löytyy Pipliaseuran sivuilta Mitään muuta en ole jaksanut kirjoittaa, miettiä ,enkä juuri mitään muuta lukeakaan. 

Herään usein aamuöisin rikkaisiin ajatuksiin, keskitän ja rauhoitan itseni niihin,  viivyn niissä, kunnes jokaisen harmaan arkiaamun pilvet taas kohta peittävät taivaan. 

Aikamoinen syväsukellus hiukka ennen lopullista tämä Tässä olen -projekti on ollut. Myös hurjan palkitsevaa! 

Jumalan pelastavat teot elämässäni ovat sitä, että maallistumiseni alkaa murtua ja evankeliumista tulee rukoukseni ja oma sisäinen kertomukseni, joka kertoo kuka minä olen. Evankeliumi ei ole yksi todellisuuden tulkinta vaan varsinainen todellisuus, joka syvältä olemukseni ytimestä määrittelee elämäni maailmassa. (Magus Malm: Kännetecken. 2013)

Seuraava, vuoden Tässä olen 2022-2023 paketti on jo kertaalleen kirjoitettu, mutta keskinäinen palautta pitää  vielä käsitellä, esipuhe menee uusiksi ja pikkuviilausta riittää, mutta suurin osa on jo paketissa. Sitä seuraavaan, kirkkovuoden 2023 – 2024 harjoituksiin tulee näiltä näkymin useampia harjoitusten laatijoita, vallan mainiota henkilöitä kerta kaikkiaan. Hyvä niin, nämä äijäthän liukuvat loitommalle etäisyyteen.

Aina, kun olen jaksanut, olemme lisäksi lähteneet pohjoiseen, Sallan Kursuun tai Etelä-Kuusamon Närängän vaaran pohjoispuoliseen erämaahan. Tämän vuoden kevätlumille ostimme lumiliukukengät: pakkoliikunnasta tuli hauskaa. 

Näiltä selkosilla toivon sinulle, ystäväni, erittäin hyvää elämää!

Pekka Yrjänä Hiltunen 

Sallan Kursussa 21.4.2022

(raamattu.fi -> yläpalkista ”MIetiskelyt” -> Tässä olen — päivittäisiä hengellisiä harjoituksia -> Lue lisää -> skrollaa alas ja löydä päivämäärämerkintä. > Klikkaa päivämäärää ja a’vot, perillä ollaan).

.