Kaikki kirjoittajan pekka artikkelit

Eteisessä – hyviä ja huonoja uutisia

Huonoimmat ensin

16.3.2020 pääministeri Sanna Marin kertoi minulle, että kuulun riskiryhmään. Hän ja koko naisministeririvistö katsoi minua vakavasti silmiin ja puhui juuri minulle televisiosta. Nojauduin eteenpäin parven futonilla ja tuijotin Sanna Marinia. Ladyt seisoivat vierekkäin kuvaruudun laidasta toiseen. Varastoivat yhteistuumin meidät riskiryhmäläiset sisätiloihin.

Ulkona ihmisiä oli kartettava Alkoi sairaskertomusten ja vanhuuden esiasteen harmaa aika. Vuoden 2020 loppuun mennessä olin viettänyt tasan sata päivää totaalikaranteenissa: altistumisia, ohjeiden tunnontarkkaa noudattamista, ihmisten väistelyluikkimista, jättäytymistä nojatuoliin: Yle-uutiset, valeuutiset, Ilta-Sanomat, Hesari, torkku, CNN, BCC, Aljazeera, Netflix ja arveluttavaa surffausta (En kerro, missä kaikkialla!), Areena, Disney+, kirjojakin, millä nyt jaksoi päänsä turruttaa Vanhankaupunginlahden rannasta Viikin arboretumista näkyi Helsingin horisontti ”Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Keskustassa en käynyt vuoteen.

Kesän lopulla 2020 karkasimme vaimon kanssa Etelä-Kuusamoon erämökille. Terveyshenkilö soitti perään ja ilmoitti, jotta nyt alkaa uusi 10 päivän karanteeni. Olin nimittäin sattunut tapaamaan ihmisiä. Terveyskontrolloijan into ulottui ylen heikon verkon läpi, vaikka puhelut eivät aina toimi erämaassa, verkon laitamilla liki Venäjän rajaa. Junalipun osoittamaan aikaan ei autojunalla ollut palaamista etelään. Ihmiskontakteja, oli siis välttäminen edelleen, ja konduktööritkin kuuluvat lajiin.  VR ei palauttanut lippurahoja. Ajoimme yli 800 km kotiin suoraa soittoa. Ihmiskontaktit olivat pannassa. Ihmisvaimo kävi kaupassa. Kontakti oli. Minä odotin ulkona niin, että näin kaupan ulko-oven aukeamiset.

Liuin edelleen lähemmäs vanhus-tilaa. Olin toki saanut ennus- ja varoitusmerkkejäkin. Lauluääneni olin menettänyt jo aiemmin: Reinken ödeema. Syy mitä ilmeisimmin pikkusikarit. On kade niitä rennosti terassin kaiteeseen nojailevia vanhus-oletettuja, jotka röyhyttelevät mielin määrin ja mairein ilmein sikareitaan Reinkesta mitään tietämättä. Reinken ödeema on yleensä vanhemman ja pitkälti alkoholisoituneen naisen tauti. Hänen sortuvan kähisevän äänensä kuulen Helsingin rautatieaseman hallin kaiussa. Tunnen sympatiaa. Siinä me kähisemme. Ääneni sortuu viimeistään perusasteikon g:ssä eikä sitä ennenkään tunnu omalta. Se vuotaa, ääni. Kykyni piirtää menetin jo aiemmin. Käsi vapisee. Käsialaani en pysty itsekään lukemaan. Kitara on seistä tököttänyt soimatta telineessään useamman vuoden lehtikorin vieressä. Ei huvita piirtää, laulaa eikä soittaa.

Seuraavana riskiryhmävuotenani kehossani vierailivat korona, aivoinfarkti ja vyöruusu. Väsytti yhä enemmän, vauhti hiljeni, meno pysähtyi, nimet menettivät välillä hahmonsa, roskien vieminen oli haaste, pyjaman housujen riisuminen tuntui huikealta suoritukselta, pää oli täynnä tahmeaa sumua. Sen läpi piti ponnistaa selkeän ajatuksen luokse. Niin, ja se korona: marras-joulukuun vaihteessa 2021 televisio kertoi, että koronarajoituksia höllennetään. Jess! Siispä oitis vaimon kanssa mielin iloisin Tukholmaan risteillylle, hetkeksi Santa Klaran kirkkoon istumaan muiden maailmanloppujen joukkoon ja testaamaan kokki-ystävän vihjaamia perinneruokapaikkoja. Hauskoja paikkoja! Ruotsista palattuamme intoonnuin vapauden huumassa Espooseen viettämään hauskaa iltaa tuttujen luo, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Seuraavana aamuna: katso, minulla on koronatartunta! Ennätin illan seisojaisissa vielä tartuttaa yhden arvostamani ihanan ihmisenkin. Karanteeni sitoi taas nojatuoliin. No, on siinä jo mukava istua muutenkin, tuttua touhua. Tylsää vaan nousta aina ylös.

Seurasin, aina kun jaksoin, useampia mielenkiintoisia somekeskusteluja ja ajattelin, että kyllä minä poika vielä tuotakin kommentoin. 

  • Onko psykedeelinen kokemus sama kuin mikä tahansa uskonnollinen kokemus? 
  • Miksi herätyskristillisyys näyttää olevan yleisessä pannassa (tietyissä piireissä)? 
  • Redusoiko progrressiivinen kristinusko uskonnollisuuden yleisuskonnollisuudeksi? Redusoi, sanon minä! Metwursti-tiivisteenä tämä: Ajattelevatko ne, jotka eivät katso tarpeelliseksi uskoa esimerkiksi fyysisesti todennettavaan neitseestäsyntymiseen tai tosiasialliseen ylsönousemukseen, että fysikalistisen, syyn ja seurauksen lain alaisen maailman lisäksi, ohella tai ulkopuolella ei ole mitään transendenssia, perimmäisyyttä, Buddha-luontoa, Brahmania, khi-voimaa, Allahia, Jahvea, joka kykenisi suvereenisti puuttumaan samsaaraan, syyn ja seurauksen lakiin? Onko kaikki selitettävä fysikalistisesti, psykologisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuvan maailmanselityksen avulla, jotta Jeesus voitaisiin pelastaa ajattelevan ja modernin ihmisen käsitepakkiin ja harrastuksen piiriin. Varmaa näin ajattelevat tietävät, miksi fysikalistinen maailma on ylipäätään olemassa.
  • Ja ainainen ikuisuuskysymykseni: MIstä buddhalaisuus repii myötätuntoa ja viisautta tyhjyyden eli sunyatan sisällöksi, kun ei ole ketään myötätuntoa osoittavaa eikä ketään, jolle sitä osoittaa, eikä yhtäkään viisasta eikä ketään jolle sitä opettaa, anattaa, anatman?

”Kärsimys vain on, ei ketään kärsijää  teko on, vaan ei tekijää vapaus on, vaan ei
sen etsijää 
polku on, vaan ei sen kulkijaa” 
(Visuddhimaggan runo XVI René Gothónin ja Mahapannan, Mikael Niinimäen ”Buddhalainen sanasto ja symboliikka” mukaan.)

Ja muuta tosi kiinnostavaa, vaan kun ei jaksa, ei ehdi millään reagoida: miksi minun tai kenenkään muunkaan pitää pyrkiä mielipidekukkulan valveutuneeseen johtoryhmään ja etujoukkoon, vahvistaa tai vastustaa jonkin diskurssin hegemoniaa? Diskurssi vaihtuu kuitenkin aikanaan, kun uusi emerging paradigm analysoi edeltäjänsä taas puhki.

Ihania ihmisiä

Syvää kiitollisuutta tunnen niitä tyyppejä kohtaan, jotka ovat jaksaneet ottaa yhteyttä, kun itse ei jaksa. Te olette ihmeellisiä! (Tämä on huono lausepari: se syyllistää suotta sinua, joka et ole ottanut yhteyttä MINUUN! Enhän minäkään ole ottanut yhteyttä sinuun. Jokainen huolehtii niistä, joista jaksaa. Se riittää. Lepo vaan!)

Hyviä uutisia sitten

Ei tässä kaikki. Suppeneva elon piiri pakottaa keskittymään oleelliseen: mitä tehdä voimilla, joita vielä on: Vuodesta 2019 olemme aktiivisemman potentiaalisen vanhustoverin kanssa pusanneet Tässä olen – hengellisiä harjoituksia vuoden jokaiselle päivälle -julkaisua. Kirkkovuoden 2021-2022 pläjäys  tuli Kirjapajalta kirjaksi. Verkkojulkaisuna se löytyy Pipliaseuran sivuilta Mitään muuta en ole jaksanut kirjoittaa, miettiä ,enkä juuri mitään muuta lukeakaan. 

Herään usein aamuöisin rikkaisiin ajatuksiin, keskitän ja rauhoitan itseni niihin,  viivyn niissä, kunnes jokaisen harmaan arkiaamun pilvet taas kohta peittävät taivaan. 

Aikamoinen syväsukellus hiukka ennen lopullista tämä Tässä olen -projekti on ollut. Myös hurjan palkitsevaa! 

Jumalan pelastavat teot elämässäni ovat sitä, että maallistumiseni alkaa murtua ja evankeliumista tulee rukoukseni ja oma sisäinen kertomukseni, joka kertoo kuka minä olen. Evankeliumi ei ole yksi todellisuuden tulkinta vaan varsinainen todellisuus, joka syvältä olemukseni ytimestä määrittelee elämäni maailmassa. (Magus Malm: Kännetecken. 2013)

Seuraava, vuoden Tässä olen 2022-2023 paketti on jo kertaalleen kirjoitettu, mutta keskinäinen palautta pitää  vielä käsitellä, esipuhe menee uusiksi ja pikkuviilausta riittää, mutta suurin osa on jo paketissa. Sitä seuraavaan, kirkkovuoden 2023 – 2024 harjoituksiin tulee näiltä näkymin useampia harjoitusten laatijoita, vallan mainiota henkilöitä kerta kaikkiaan. Hyvä niin, nämä äijäthän liukuvat loitommalle etäisyyteen.

Aina, kun olen jaksanut, olemme lisäksi lähteneet pohjoiseen, Sallan Kursuun tai Etelä-Kuusamon Närängän vaaran pohjoispuoliseen erämaahan. Tämän vuoden kevätlumille ostimme lumiliukukengät: pakkoliikunnasta tuli hauskaa. 

Näiltä selkosilla toivon sinulle, ystäväni, erittäin hyvää elämää!

Pekka Yrjänä Hiltunen 

Sallan Kursussa 21.4.2022

(raamattu.fi -> yläpalkista ”MIetiskelyt” -> Tässä olen — päivittäisiä hengellisiä harjoituksia -> Lue lisää -> skrollaa alas ja löydä päivämäärämerkintä. > Klikkaa päivämäärää ja a’vot, perillä ollaan).

.

Puhumattomuuden pedagogiikasta

Idean ja toimivan esimerkin ja harjoituksen puhumattomuudesta ja sen pedagogisesta merkityksestä sain osallistuessani Ruotsissa Förening Kompass -organisaation linkistä löytämäni kirjailija Magnus Malmin vetämään ABC-andlig vägledning -kurssille 2016-2017. Kurssi koostui kolmesta viikon mittaisesta lähijaksosta. Me kuuntelimme luentoja, teimme harjoituksia ruokailimme yhdessä, ulkoilimme, mutta emme puhuneet toisillemme mitään milloinkaan. Ihastuin. Ruotsalaisetkin, jotka ovat sentään varsinaista diskuterande kultur -folkia, pysyivät kiltisti vaiti kolme viikkoa.

Hengellinen ohjaaja on enimmäkseen kuuntelija, ja kuunteleminen on rankkaa työtä. Hiki siinä tulee. Sitä on syytä harjoitella.

Kuunnellessaan kuuntelijalle selviää ensin, miten hän itse reagoi kuulemaansa, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Mutta nytpä pidättäydytäänkin oman mielipiteen esittämisestä! Oma reaktio tunnistetaan. Pysähdytään siihen. Se on vasta alku.

Pidempi kuuntelu syventää prosessia edelleen. Sydämen aarre kasvaa. Kuunnellessa pitkään typeriä luennoitsijoita, alkaa hahmottua, millainen ihminen tämä luennoitseva on, mikä häntä kiinnostaa, mikä saa hänet syttymään, mitä hän välttelee ja mikä kuulemassa kuuntelijaa kiinnostaa. Kirkastuu, miten kuulija kommentoisi välittömästi kuulemaansa tai mitä hän tarkentaisi kysymällä.

Sitten kuuntelija löytää itsestään tietäjän, joka keksii, miten tämä asia oikeastaan on, miten hän sen itse asian sanoisi ja miten hän kertoisi sen luennoitsijalle tai mitä ja miten kertoisi oman näkemyksensä hänelle, jos tulisi mahdollisuus.

Ja kohta alkaa uusi sisäisen keskustelun kierros, uusi oivallus: ehkä se, mitä kuuntelija ajatteli ja se, mitä hän ajatteli sanoa ei olekaan vielä ihan hyvä juttu ja ehkä nämä sanat tai tämä asenne ei menisikään perille, ei syntyiskään yhteyttä. samalla hahmottuu, miten tämä toinen on erilainen kuin minä. Ehkä onkin viisasta vaan kuunnella, prosessoida  tilannetta ja etsiä rakkaudellista asennetta itselle ominaisella tavalla.

Ja sitten taas uusi kierros: minä näytänkin reagoivan tällaiseen ja tällaiseen puheeseen näin ja näin – olen tällainen. Kuuntelija saattaa löytää itsestään sisäisen, toistuvan asenteen, jonka mukaan hän useimmiten reagoi. Saattaa löytyä avarampi sisäinen tila erilaisen ja toisenlaisen ihmisen vastaanottamista varten. Ja kaukana alkaa siintää se itsestään ja omasta oikeassa olemisestaan riisuutumisen tila, mikä mahdollistaa lopulta vihollisen rakastamisen.

Sitten vielä. Sanottaminen, kirjoittaminen varsinkin (ellei ole runoudesta kyse), on usein kognitiivista työskentelyä, tapahtuneen tai suhteen kuvaamista erittelevän ajattelun keinoin. Keskustelu kuvaa, täsmentää. Siinä vaihdetaan mielipiteitä, sanallisia ja ajatuksellisia konstruktioita. Koulutukset rakentuvat usein keskustellen saatujen virikkeiden varaan rakentuviin hahmotelmiin. Syntyy todellisuutta kuvaavia käsitteellisiä himmeleitä. Sellaisia toki tarvitaan, niille on paikkansa. Puhumattomuudella sen sijaan haetaan syvenevää sisäistä näkemystä. Se edellyttää puhumattomuuden mahdollistavaan prosessiin suostumista.  Keskustelua tapahtuu ja syntyy sisäisesti. Puhumattomassa koulutuksessa näitä käsiterakennelmia syntyy oman pään sisällä. Hyvät kannattaa kirjoittaa muistiin. Aika paljastaa ennen pitkää niiden arvon. Koulutuksen jälkeen siunatun tilaisuuden tullen voi myös jakaa sydäntään jonkun tai joidenkuiden riittävästi samaa ilmaa hengittävien kanssa. Se on herkkua.

Pekka Yrjänä Hiltunen

Loitsun voima

Kirkko ja kaupunki -lehti siteerasi artikkelissa ”Ehkä ei ole tahdonalainen juttu, uskooko vai ei” muun muassa järjestökentällä talouspäällikkönä työskentelevää älykkö Aleksi Harmokiveä  (Luin nettiversion 28.2.2021): ”Onko uskottavampaa ajatella, että on olemassa jokin taho, joka on luonut tämän kaiken? Vai onko uskottavampaa, että maailmankaikkeus on alkanut alkuräjähdyksessä ja edennyt epätodennäköisten sattumien kautta siihen pisteeseen, että Harmokivi istuu keittiössään syöttämässä puolivuotiasta tytärtään ja pohtimassa maailmankatsomustaan?

Vastaus on, että jälkimmäinen skenaario on uskottavampi.”

Hahmottelen seuraavassa vastausta väitteisiin, joita fiksu Harmokivi ei esitä. Artikkeli muistutti minua siitä, että useat ajattelevat alkuräjähdys-ajatuksen syrjäyttävän luomisajatuksen kokonaan.

Oletus, että Jumalan, ollakseen olemassa, täytyisi löytyä kosmoksen fysikaaliselta jatkumolta sen kaikkein merkittävimpänä ja ensimmäisenä toimijana, on höpsö. Tähän höpsötykseen Harmokivi ei syyllisty. Jumala ei ole olio olioiden joukossa. Hän on olemisen perusta. 

”Ajatus siitä, että alkuräjähdysteoria jotenkin korvaisi Jumalan on sikälikin hassu, että koko teorian alun perin esittänyt Georges Lemaitre oli paitsi kosmologi, myös katolinen pappi. Brittiläinen tähtitieteilijä Fred Hoyle taas piti koko alkuräjähdysteoriaa pseudotieteenä, koska se hänen mukaansa muistutti liikaa luomisen ajatusta.” Ajatus luomisesta ja big bang -teoria eivät sulje toisiaan pois. Molemmat ovat levollisesti voimassa yhtäaikaa ja rinnakkain.

Puhe alkuräjähdyksestä ei selitä fysikaalisen todellisuuden olemassaoloa. Harmokivi ei sano, että koska ymmärrämme tieteellisen tutkimuksen nojalla jatkumon isosta paukusta tähän päivään, jumala-oletus tulisi täysin turhaksi. Occamin partaveitsi, joka leikkaa liian monimutkaiset rönsyt pois, löytyy Ilmeisesti hänen kylppärinsä peilikaapista: ”fysikalistinen skenaario on hänestä vain uskottavampi, ei tarvitse olettaa tuntematonta tekijää tuntemattoman olemassaolemisen taakse”. Tyyliin: Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen.

Pitäytyminen vain olemassaoloputken sisäiseen selitykseen on minusta maaginen temppu, jonka avulla jotkut ajattelevat saavansa olemassaolon haltuunsa. Sille nimetään alkupiste evoluution salliman ymmärryksen avulla ja sitten toistetaan tieteellisen tutkimuksen ja teorianmuodostuksen avulla tarkentuvaa kehityskertomusta. Käärmeenpuremaa hallitaan laulamalla käärmeen syntyloitsua.

Alkuräjähdysloitsun toistamisella, tapahtuipa räjähdyksiä ja suppuun kutistumisia sitten vaikka äärettömän pitkässä aioonien sarjassa, olemassaolo jää edelleen täysin, kokonaan ja tykkänään selittämättä. Multiversumienkaan olettaminen ei päästä pälkähästä. Fysikaalisten prosessien tarkimmatkaan kuvaukset eivät selitä niiden olemassaoloa. 

(Olen keskustellut tästä sepustuksesta kolmen arvostamani ja tavallisesti asioista hyvin perillä olevan henkilön kanssa. Lainausmerkeissä olevat sanoitukset tulevat heiltä. Nimiä en kuitenkaan paljasta, ettei someräntää roiskuisi heidän tupiinsa.)

Pekka Y Hiltunen

AJATUKSIA KAMPIN KAPPELIN YHTEISMEDITAATIOTA SEURAAVASTA KESKUSTELUSTA

Pekan näkökulma

Keskustelu, johon osallistuu ihmisiä eri henkistä, uskonnollisista, uskonnottomista ja hengellisistä traditioista, dialogi, edellyttää keskinäistä kuuntelemista ja toisen kunnioitusta. Kullakin keskustelijalla on oma taustansa ja oma tulokulmansa. 

Yksi käytännöllinen keino kunnioittavan asenteen varjelemiseksi on pidättäytyä kommentoimasta toisen kertomaa. On perin oletettavaa, että toisen jakama ei kaikin kohdin vastaa omaa ajattelua. Kuunteleminen kuitenkin kannattaa: voi oppia uutta, saada uuden näkökulman, tunnistaa toisen kertomasta oman kokemuksensa tai mielensä maiseman kohteen (mentaaliobjektin) jostakin uudesta vinkkelistä. Tarkentavia kysymyksiä kannattaa esittää, jos ei ymmärrä jotakin kuulemastaan. Tarkentava kysymys ei kyseenalaista jakajan esittämää, vaan jäsentää kuulijan ymmärrystä. Tila kuuluu kulloisellekin jakajalle.

Tavoite ei ole luoda uutta yhteisnäkemystä, yhteis-spiritualiteettia, mutta yhteistä voi löytää. Kukin itseään kunnioittava katsomus sisällyttää luonnollisesti toiset katsomukset osaksi omaansa. Jokaisella katsomuksella on jokin varteenotettava, vanhoilla traditioilla vielä koeteltu historiakin takanaan. Vanhaa viisautta on syytä kuunnella. Tarkkaavainen kuuntelu syventää parhaimmillaan omaa ajattelua. Kuva toisesta katsomuksesta jäsentyy ja omat ennakko-oletukset tulevat terveellä tavalla haastetuiksi. Parhaimmillaan käsitys toisen katsomuksesta muodostuu sellaiseksi, josta toinenkin voi tunnistaa itsensä. Myös oman katsomuksen huterien alueiden toteaminen voi olla terveellistä – emme ole vielä perillä.

Tarkka kuuntelu on paikallaan myös silloin ja niissä kohdin, missä oma näkemys ei ole jäsentynyt vakaumukseksi. Voi saada rakennusmateriaalia oman ajattelunsa tueksi.

Omasta vakaumuksesta otetaan käyttöön sen toista kunnioittava ulottuvuus. Tietyn vakaumuksen sisäistänyt luonnollisesti toivoo, että toinenkin näkisi asiat niin kuin hän. Dialogiin saattaa siis sisältyä toisen kääntymyksen toive. Käännyttäminen ei kuitenkaan kuulu agendaan. Antaa asioiden, sellaisina kuin ne ovat, ihmisten ja todellisuuden itse puhua puolestaan. Me kuuntelemme, hämmästelemme ja tarkastelemme paikkaa, jossa itse ajattelemme seisovamme suhteessa kuulemaamme.

Omasta kokemuksestaan kertominen on vastaansanomatonta: Näin koen/koin. Opillinen keskustelu on toinen harraste. Opillisessa puheessa koettu tai toivottu kokemus on käsitteellistynyt ja saanut hahmon kuvattavassa kehikossa. Emme toisaalta voi myöskään välttää sitä, että jollakin tavalla me aina kuvaamme kokemaamme, hahmottelemme mieleemme jonkinlaisen veneen, jolla ajattelemme nyt soutavamme elämän virrassa. Mutta voimme koettaa pidättäytyä alleviivaamasta oppieroja. Eroavaisuuden voi kyllä myös todeta, kun sen tekee toista kunnioittaen ja lyhyesti. Seikkaperäiset keskustelut opeista kuuluvat toiselle foorumille.

Esimerkki keskustelua (olkoon tämä nyt oppisanana vaikka spiritualiteetin dialogia) edeltävästä instruktiosta:

  • Meitä on tässä istumassa ihmisiä monesta eri traditiosta. Ehkä joku ei tunnustaudu mihinkään vakiintuneeseen katsomukseen, vaan etsii omaansa. Olette kaikki yhtälailla tervetulleita. 
  • Kuuntelemme, mitä kullakin on jaettavanaan päivän teemasta. Emme konfrontoi, emme siis väitä vastaan. Jakaja saa tilan. Kukin jakaa omasta aarteestaan ja kokemuksestaan. Kunnioitamme kuulemaamme. Voimme esittää tarkentavia kysymyksiä, jos emme ymmärrä jotakin kohtaa.
  • Valitsemme kukin sen jakamisen syvyyden, jonka katsomme turvalliseksi tässä seurassa.
  • Emme tässä pyri luomaan yhteisnäkemystä. Yhteistä tarttumapintaa toki saatamme löytää. Annamme kunkin olla sellainen kuin tämä on.
  • Jokaisen puheenvuoron jälkeen ennen seuraavaa puheenvuoroa kannattaa pitää aivan pieni hiljainen hetki, jos vain maltamme, jonka aikana kuultu laskeutuu mieleemme.
  • No niin. Nyt päivän teemaan.

Pekka Yrjänä Hiltunen 18.11.2019

Marcus J. Borg – syitä vähäisempään innostukseen

Marcus J Borg vielä kertaalleen

Monet ovat kommentoineet myönteisesti Marcus J Borgin kirjaa Kristinuskon sydän. Useat ovat lisänneet, etteivät kuitenkaan osta kaikkea lukemaansa, erittelemättä kuitenkaan, mitä ostoskorista jäisi puuttumaan. Itse pidän Borgin ajatuksesta, että kristinusko ei ole uskoa lauseisiin, ja siitä, että uskomme on, ja sillä on lupa olla, aina hutera, joten uskomme kohdistuu oikeasti vain sellaiseen, joka puhuttelee meitä – näin luin. Kerron seuraavaksi, mitä minä en voi noukkia ostoskoriini Borgin kirjasta. Tämä ei tee tyhjäksi sitä, että Borgin kirja on lennokas, hyvin ajateltu, oppinut, ahtaasta uskonnollisuudesta vapauttava, mukaansatempaava, kansantajuinen ja kiinnostava.

Metaforinen raamatunluenta

Borgin liputtama metaforinen luenta mahdollistaa kaikille, ei vain Borgille, omien mieliajatusten koristelemisen sopivilla sitaateilla, joita voi poimia vaikkapa Raamatusta. Metaforinen raamatunluenta ei ole uutta. Niin Raamattua on luettu aina. Metaforinen luenta on elänyt tähän mennessä suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa jonkin asteisen historiallisen tosiasiallisuusmahdollisuuden kanssa. (Borg kuvannee tätä käsitystä termillään ”kirjaimellisen raamatuntulkinnan pehmeämpi muoto”.)

Marcus J Borg sanoo kuulleensa metaforista raamatuntulkintaa helluntailaisten kokouksessa. Minä olen kuullut sitä kaikissa kirkoissa koko kirkko-elämäni ajan. Uudempi ja vanhempi esimerkki: Meditatiivinen, ei vain kirjaimelliseen historiallisuuteen pitäytyvä, sitoutuminen Raamattuun on Jouko Martikaisen mukaan yksi luterilaisuuden perusulottuvuus 90-luvun alussa c-kasetilta kuulemani perusteella. Varhaisempi esimerkki Raamatun kontemplatiivisesta lukemisesta, joka ei ennen kaikkea pyri todentamaan kerrotun historiallista tosiasiallisuutta, on Ignatius Loyolan Hengellisiä harjoituksia -kirjan esittelemä lukutapa.

Raamattua voi lukea ja on luettu kontemplatiivisesti ja metaforisesti imuroimatta siitä kokonaan historiallisen tosiasiallisuuden mahdollisuutta, sitä, että jotakin Raamatussa kerrottua on ihan aikuisten oikeasti tapahtunut. Jätän kysymyksen Vanhan ja Uuden testamentin tosiasiallisesta historiallisuudesta rauhassa odottamaan tieteen seuraavia tuloksia – konservoimatta fundamentikseni yliluonnollisen totaaliamputointia Raamattuni harmonisoimiseksi. Minua miellyttää Juhani Rekolan asenne, hänen suhtautumisensa esimerkiksi helvettituomioon: se kuuluu suureen ilmoitukseen – voi ottaa vastaan pienen. Lian hankalat kohdat voi ohittaa hattua nostamalla ja keskittyä käsitettäviin. Fundamentalismista ja skribantismista voi aivan hyvin luopua ripustamatta koko uusi paradigma -himmeliä kappelinsa kattoon.


Vanhaa vanhemman paradigman valikoiva päivitys

Marcus J. Borg viittaa kirjassaan tuon tuostakin valistusta edeltävään kristinuskon paradigmaan. Näiltä osin kyseessä ei ole uusi paradigma vaan vanhan kristillisen ajatusmallin eklektinen, valikoiva päivitys. Vanha paradigma on Borgin mukaan kehittynyt ja voinut hyvin vasta reaktiona 1600-luvulta periytyvään valistukseen. Uusi paradigma poimii innostuneesti ja paikka paikon vakuuttavasti vielä vanhemmista paradigmoista.


Vanhan paradigman typeryys

Marcus J. Borg sanoo torjuvansa edellisen, liberaalin ja konservatiivisen välisen, paradigman polarisaation ja ehdottaa nyt uutta vastakkainasettelua, vanhan ja uuden paradigman välille. ”Minulle on muodostunut käsitys siitä, mitkä ovat kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä silloin, kun kamppaillaan irti varhaisemmasta epätyydyttävästä kristinuskon tulkinnasta ja etsitään sellaista uskoa, johon sekä pää ja sydän ovat tyytyväisiä.” Vanha paradigma on siis epätyydyttävä. Siihen pää ja sydän eivät voi tyytyä. Mainio emerituspiispamme Wille Riekkinen koettaa kyllä pehmentää: ”Ihailtavaa on että hän (Borg) ei lankea ala-arvoisesti nimeämää ja mitätöimään toisinajattelijoita”. Ei ehkä ala-arvoisesti, mutta ylhäältä käsin kuitenkin. Moderniksi itsensä brändäävä lukija alkaa kyllä kiemurrella, mikäli hengittelee mielessään vähääkään vanhan paradigman huuruja.

Borg luonnehtii vanhaa paradigmaa muun muassa uskoksi oppilauseisiin, joita nykyaikainen ajattelija ei voi hyväksyä. Lauseita toistavaa aivouskoa on kristinuskossa kritisoitu maailman sivu, alkaen vaikkapa Jaakobin kirjeestä. Toisena esimerkkinä toimikoon vaikkapa seppä Högman: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen”. Kristityt, ainakin jotkut heistä, ovat aina pitäneet suhdetta Jumalaan ja kanssaihmisiin, rakkauden kaksoiskäskyä, tärkeämpänä kuin uskoa oppilauseisiin.
Missä miljoonat

”Miljoonat ihmiset” – niitä löytyy Amerikasta – eivät voi hyväksyä vanhaa paradigmaa Borgin mukaan. Keitä nämä miljoonat ovat? Ei ole mitään demografista näyttöä sille, että uusi paradigma kasvattaisi siihen (osin) kallellaan olevien kirkkojen jäsenmäärää – päinvastoin. Borgin mainitsemien kirkkokuntien jäsenistö on verrattavissa – metaforisesti ilmaisten – maailmanlopun läheisyyden pyyparveen. Borgin mukaan nousevasta paradigmasta on tullut keskeinen ruohonjuuriliike The United Church of Christissä, the Episcopal Churchissä, the United Methodist Churchissä, The Christian Churchissä (Disciples of Christ), the Presbyterian Church USA:ssa, The American Baptist Coventionissa ja Amerikan Evankelisluterilaisessa kirkossa. Dataa näiden kirkkojen supistumisesta voi tarkastella vaikkapa PEW-Research Centerin sivuilta: ”Mainline Protestants make up shrinking number of U.S. adults”         (http://www.pewresearch.org/fact-tank/2015/05/18/mainline-protestants-make-up-shrinking-number-of-u-s-adults/).

Yleisprotestanttisten kirkkojen jäsenmäärä on supistunut Yhdysvalloissa voimakkaammin kuin yhdenkään muun kirkkokunnan, nopeammin kuin evankelikaalien ja katolisten, 18,1% vuodesta 2007 vuoteen 2014 (Pew Research Center’s 2014 Religious Landscape Study). Borg sanoo, että nouseva paradigma vaikuttaa myös katolisessa kirkossa. Tämä onkin Borgin mainitsemista kirkoista ainoa, jonka kannattajajoukko ei ole vauhdilla hupenemassa ja radikaalisti ikääntymässä. On siis kysyttävä: Missä ja keitä ovat nousevan paradigman miljoonat kannattajat.

Kyselytutkimusten mukaan, joihin Borg viittaa, uusi paradigma näkyy ennen kaikkea kirkkojen ulkopuolisessa yleis- eli kansanuskonnollisuudessa, ainakin Kristuksen asemaa koskevan ajattelun osalta.

 

Kristuksen ainutlaatuisuuden kuoppaus

Borg-imurin filtteri ei päästä läpi vanhaa varhaisemman paradigman eikä vanhan paradigman käsitystä Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Borgin konstellaatio esittää, että kaikki uskonnot kuvaavat inhimillisiä kokemuksia transsendenssin edessä, kokemuksia, jotka erilaiset kulttuuriympäristöt ja historialliset kontekstit ovat vain muovanneet eri näköisiksi. Raamatun kuvaamisessa kirjaksi, joka kuvaa ennen kaikkea inhimillistä kokemusta, on kyllä varteenotettavaa raikkautta, mutta ilmoitus-aspektin täystorjunta on ongelmallista. Totuudenetsijä saa todella rankan tehtävän: hänen on löydettävä perimmäisyys kaikkien uskontojen ja kulttuurien takaa, pantava Laotsea, Buddhaa, Moosesta, Kristusta ja Mohammedia paremmaksi!

 

Kaikki uskonnot opettavat samaa – perennialismi

Ajatus kaikkien uskontojen perimmäisestä samuudesta on yksi new age, uusi henkisyys -ajattelun siivu. Näin opettaa lukuisten muiden henkisyyden opettajien joukossa muun muassa Helsingin kulttuuritalossa 2015 kesäkuussa täydelle salille luennoinut New age -guru Deepak Chopra. Höttöistä uushenkisyys-dogmatiikkaa kovemman paketin tarjoaa esimerkiksi pastori Dr K.P. Aleaz, joka opettaa uskontoja ja uskontoteologiaa Bishop’s collegessa Kalkutassa Intiassa. Hän, Deepak Chopran tavoin, mutta teologisemmin, pelastaa Jeesuksen intialaisen filosofian avulla: ”Jeesuksen yleismaailmallinen sanoma voidaan tänään palauttaa advaita vedantan avulla. Kristillisten dogmaattisten käsitteiden, kuten sovitus-teorian ja käsityksen ihmisen synnynnäisestä pahuudesta ei enää tarvitse väärentää evankeliumia.”

Yleis- eli kansanuskonnollisuuden piirissä Borginkin kannattama ajatus kaikkien uskontojen perimmäisestä samuudesta on suosiossa, myös Suomessa, ei vain Yhdysvalloissa. Gallup ecclesiastican (2011) mukaan noin 60% suomalaisista ajattelee – enemmän tai vähemmän, että uskonnot sanoittavat vain eri tavoin yhtä ja samaa uskonnollista kokemusta. Myös osassa kontemplatiivisen kristillisyyden piiriä ajatusta on liputettu.

Borgilla Jeesuksesta jää jäljelle vain aikansa historialliseen settinkiin sidottu viisauden opettaja, jota meidän kulttuuripiirissämme voidaan kyllä rauhassa palvoa, vaikka hän aikuisten oikeasti ei olekaan Jumalan ainoa poika. Jeesus asettuu tässä paradigmassa samalle riville muiden uskonnollisten nerojen joukkoon.

Metaforinen ylösnousemus

Borg splittaa – useiden disipliininsä veijareiden tavoin – Jeesuksen kahdeksi: on historiallinen Jeesus ja on ylösnousemuksen jälkeinen Jeesus-usko. Imuri puhdistaa kirkkotilan yliluonnollisen tunkkaisesta pölystä.

Mikäli uskonnot palautetaan inhimilliseksi uskonnolliseksi kokemukseksi eli mikäli myös Raamattu on syntysijojensa kulttuuripiireissä eläneiden perimmäisyydestä kiinnostuneiden ihmisten kokemuskertomuksia transsendentin edessä, on luotava aivan uutta dogmatiikkaa. Borgin käsitys ylösnousemuksesta vain henkis-psyykkisenä itsekkäästä ja rajoittuneesta minuudesta luopumisena ja havahtumisesta todellisuuteen edellyttää uutta dogmaattista vääntöä. Vääntäjiä löytyy äsken mainittujen lisäksi: thaimaalainen suosittu theravada-buddhalainen metsämunkki Buddhadasa Bikkhu kirjoitti ja opetti 1960-luvulla, että buddhalainen minättömyys-oppi on sama kuin kristinuskon ajatus vanhan minuuden kuolemisesta. Buddhalaiset mietiskelytekniikat ja jooga tarjoavatkin vuosituhansia vanhoja ja erinomaisia inhimillisiä itsekkään egon kuolettamistekniikoita. Ne tekevät sen huomattavasti perusteellisemmin ja taitavammin kuin Uusi testamentti monitulkintaisine metaforisine kuvineen. Olisi siis siirryttävä uskontojen yhteisen spiritualiteetin aikaan.
Yhteisspiritualiteetti

The Coming Age of Inter Spirituality -kirjan (2013) nettisivu nimeää uuden paradigman pioneereja: (http://www.thecominginterspiritualage.com/). Näiden joukkoon pääsevät muiden muassa Madam Blavatsky ja Rudolf Steiner. Aldous Huxley esitteli 1900-luvun alkupuolella käsitettä perennialismi, jolla kuvataan kaikkien uskontojen mystisen kokemuksen perimmäistä, perennialistista samuutta. Ajatus toimii vain ja kun kaikki uskonnot redusoidaan inhimilliseksi kokemukseksi. Katolinen maallikkomunkki Wayne Teasdale määritteli termiä interspiritualiteetti kirjassaan The Mystic Heart (2001) “sen mystisen sydämen uudelleenlöytämiseksi, joka sykkii maailman syvimpien hengellisten traditioiden sydämessä”. (“the recovery of the shared mystic heart beating in the center of the world’s deepest spiritual traditions.”). Wayne Teasdale lanseerasi termin 2004 Barcelonan Parliament of the World Religions -konferenssissa, jossa itsekin olin mukana meininkiä pällistelemässä.

 

Uskontodialogista

Borg kirjoittaa: ”Jos tietyistä (uskontojen) ulkonaisista muodoista, kuten kirjoituksista ja opeista, tehdään ehdottomia välttämättömyyksiä, kuten uskonnollisessa fundamentalismissa, päädytään väistämättä uskonnolliseen eksklusivismiin. Muilla uskonnoilla ei nähdä arvoa. Aito dialogi tulee mahdottomaksi, koska perimmäinen tavoite on toisen käännyttäminen.” Mitätöidessään kuvailemansa aiemman eksklusivismin Borg luo uuden eksklusivistisen, mutta kehittymättömämpi paradigmoja lempeästi ja ylhäältä ymmärtävän paradigman, johon kaikkien järkevien nyt tulisi nyt kääntyä.

Uskontodialogi edellyttää, että sitä käyvillä on jossakin määrin omaan traditioonsa rakentuva identiteetti. Ystävystyin taannoin buddhalaisen luolamunkin kanssa. Yhdessä keskustelun käänteessä hän totesi: ”Olet sen verran hyvä tyyppi, että sinusta tulee seuraavassa elämässäsi varmasti buddhalainen.” Hänen ihmisen lopullista päämäärää koskeva eksklusivisminsa ei tehnyt dialogia mahdottomaksi – se teki sen mahdolliseksi. Hänen ystävällinen toiveensa, että minusta tulisi buddhalainen, kumpusi hänen uskonnollisesta identiteetistään. Se ei ollut hänelle, eikä minulle, dialogin eikä myötätunnon osoittamisen este. Uskontodialogia voivat käydä vain uskontoihinsa tai katsomuksiinsa sitoutuneet keskustelukumppanit – dialogissa voi sitoutua toki myös vaikkapa uuden yhteisspiritualiteetti-uskonnon kannattajaksi. Sellaista dialogia on odotettavissa.

Pekka Yrjänä Hiltunen

 

Ensimmäinen ihme ja suljetun järjestelmän vangit

 Jos ei havaitse ensimmäistä ihmettä, ei selviä toisestakaan.

Annettu ja kehittynyt järkemme operoi annetussa ja kehittyneessä järjestelmässä. Järjestelmän antamisesta, siitä miksi se on ja mistä se tulee, järkemme ei tiedä mitään. Järjestelmän olemassaolo on ensimmäinen ihme.

”Tunnetko taivaan lait, tahi sinäkö säädät, miten se maata vallitsee?”
”Leijonan tähdistön hän on tehnyt, Orionin ja Seulaset ja eteläisten tähtien tarhat.
Suuria tekoja hän tekee, tutkimattomia, ihmeitä, joilla ei ole määrää, ei rajaa.”

Jos ei tunnista havaitsemansa kaltaista olemassaoloa ihmeeksi, ei voi nähdä toistakaan ihmettä, ei voi nähdä järjestelmän sisäiset lait ylittävää mahdollisuutta, putken ulkopuolista elämää, toisen kaltaista olemassaoloa – asioidenhan pitää sujua niin kuin niiden minun ymmärtämieni järjestelmän sisäisten lakien mukaan kuuluukin toimia. Ylösnousemus on toinen ihme.

Ihmeitä voisi olla enemmänkin: niiden määrällä ei ole ”määrää, ei rajaa”. Mutta niistä emme tässä järjestelmässä tiedä mitään.

Jos kieltäydyn näkemästä olemassaoloa ja osuuttani siinä ihmeeksi, jään auttamattomasti sen vangiksi, loukkuun toisen tekemään putkeen, suljetun järjestelmän vangiksi – ja niitähän olemme: operoimme annetussa järjestelmässä annetuin välinein.

Pekka Y. Hiltunen 11.3.2017

 

 

Onko Jeesus pelastettava?

Kaikki uskonnot ovat yhden ja saman inhimillisen kokemuksen sanoitusyrityksiä ajattelee, ainakin jossakin määrin, kuusikymmentä prosenttia suomalaisista, kertoi Gallup Ecclesiastica 2011 -tutkimus. Uusinta dataa on jo kertynyt Kirkon tutkimuskeskukseen, mutta sitä eivät vihkiytymättömät vielä tiedä. On kiintoisaa nähdä, mitä tuolle prosenttiluvulle on käynyt.
Minkä roolin antaisimme Jeesukselle, jos kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan saman kokemuksen ilmauksia? Miten petaisimme Jeesukselle jonkin kivan aseman muiden ihmiskunnan opettajien joukkoon?
Tilastoihin sopivaa paikkaa Jeesukselle tarjoaa esimerkiksi Deepak Chopra, joka kävi kesäkuussa 2015 luennoimassa Kulttuuritalolla Helsingissä. Hän haluaa vapauttaa Jeesuksen ”teologisten ja arkeologisten kiistojen ryteiköstä” ja antaa hänelle paikan ”suuressa viisauden traditiossa, joka läpäisee kaikki merkittävät kulttuurit”. (Kolmas Jeesus – Kristus, jota ei voi sivuuttaa. Sammakko. 2009)
Kirjaa mainostettiin näin: ”Tunnettu kirjailija ja hengellinen johtaja haastaa teoksellaan vallitsevat käsitykset Jeesuksesta. Kuka oli Jeesus ja mitä merkitystä hänellä on nykyihmiselle? Chopra tarkastelee Jeesuksen sanomaa uudesta näkökulmasta, uskonnollisesta taustasta riippumattomana henkilökohtaisen kasvun oppina. Jeesus — oli historian henkilö, jonka opetukset ovat perustana kristinuskon opille ja ajatuksille. Jeesus on myös institutionalisoituneen uskonnon, kristillisen kirkon keulakuva. Lisäksi häntä voi pitää universaalina hengellisenä oppaana, jonka sanat voivat puhutella jokaista ihmistä. Chopran teos johdattaa lukijan Jeesuksen syvimpään sanomaan, ymmärryksen ja suvaitsevaisuuden tielle.”
Hieman kovemman paketin, mielestäni, tarjoaa pastori Dr K.P. Aleaz, joka opettaa uskontoja ja uskontoteologiaa Bishop’s collegessa Kalkutassa Intiassa. Hän haluaa pelastaa Jeesuksen intialaisen filosofian avulla: ”Jeesuksen yleismaailmallinen sanoma voidaan tänään palauttaa advaita vedantan avulla. Kristillisten dogmaattisten käsitteiden, kuten sovitus-teorian ja käsityksen ihmisen synnynnäisestä pahuudesta ei enää tarvitse väärentää evankeliumia.”
Jos kaikki uskonnot kauhovat samasta inhimillisen havainnon paljusta, kaikki uskontojen opettajat puhuvat luonnollisesti yhdestä ja samasta asiasta, kukin omalla tyylillään aikansa kuulijoille. Ajattelulle, joka palauttaa kaikki uskonnot yhteyden kokemukseksi on jo keksitty oppisanakin, interspirituality. Olisiko se suomeksi vaikka yhteisspiritualiteetti?
Sovitusteorian hylkäämistä on jo ehditty suositella kyllä myös ihan suomalaisinkin voimin, muun muassa Alppilan kirkossa teologipäivillä 30.7.2015. Sovitusopin hylkäämiselle on olemassa vahva tilaus. Ei tarvitse olla profeetta – tilastoihin tuijottaminen riittää – nähdäkseen, että tulevaisuudessa tapaamme Siionin markkinoilla useampiakin yhteisspiritualiteettikonsultteja.
Kansankirkollisen Kuule kansaa kaikessa -periaatteen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sovitusopin hylkäämistä, vaan sovitusopin aikaamme ja maailmankatsomuskuluttajien korville sanoitettua päivitystä. On toinen, vuosituhansia vanha konsti. Emerituspiispa Juha Pihkalakin liittyi taannoin tähän pelastustraditioon täsmentämällä, että erilaiset kulttuuriympäristöt nostavat etualalle omia termejään käyttäen ”sitä Uudessa testamentissa jo odottavaa Kristus-kuvaa, joka siinä tilanteessa johtaa Kristuksen lunastustyön yhteyteen ja osalliseksi pelastuksen salaisuudesta”.

Advaita tarkoittaa ”ei kahta” ja vedanta yhdessä merkityksessään Upanishadeista, Intian vanhoista pyhistä teksteistä ammentavaa ajattelua. Veda tarkoittaa ”tieto” ja anta ”loppu”. Advaita vedanta -termin voisi siis kääntää löysästi vaikkapa nondualistiseksi tai monistiseksi intialaiseksi filosofiaksi.
Pekka Yrjänä Hiltunen

Tältä reunalta sille

Huomenna aamuyöstä poistun tältä reunalta. Olen ollut välillä mukavuuslueeni reunalla ja aika-ajoin sen ulkopuolellakin, joskus sisälläkin. Useimmiten reunalla. Reissun käsittely on kovasti kesken. Huonona päivänä ajattelen, että takkiin tuli ja tulee vastakin, Suomeen päästyäni. Hyvänä päivänä taas tuntuu, että olipa hyvä homma. Viime päivät ovat menneet pakollisessa ja tarpeellisessa löhöyksessä. British Airways vie meidät huomenna 30.4. täältä taas sinne toiselle reunalle. Koetan vielä saada aikaiseksi jonkinlaisen väliaikaisen loppusanan kaikesta (ennen ihan muita kuin Intia-juttuja), mutta se odottaa vielä kehkeytymistään.

Kanne hylätty 28.4.2015

Madrasin korkein oikeus hylkäsi äärihindulaisen (mikäli sellaista nimitystä enään voi käyttää nykyisen JBT-puolueen vallassaolon aikana) Vishwa Hindu Parishad -liikkeen kanteen tamilifilmiä Uttama Village (http://en.m.wikipedia.org/wiki/Uttama_Villain) vastaan.

Deccan Chronicle -sanomalehti 28.4.2015 uutisoi kanteen hylkäämistä omituisesti. Uutisessa siteerattiin kanteen hylkäämistiedon jälkeen vain kanteen uskonnollista sisältöä: ”Hindulaisuuden mukaan Jumala käyttää avataroja vakiinnutaakseen dharmaa adharmaa vastaan. Varaha oli yksi tällainen hindujumala Vishnun avatara, joka otti metsäkarjun

Varaha-myytti on kuvattu myös Pallava-dynastian aikaiseseen freskoon Mahabalipuramissa
Varaha-myytti on kuvattu myös Pallava-dynastian aikaiseseen freskoon Mahabalipuramissa

(boar) muodon. Eräänä tiettynä ajankohtana maailman ihmiset eivät eläneet sopusoinnussa toistensa eivätkä luonnon kanssa, vaan käyttivät niitä vastaan tuhoisia aseita. Maan jumalatar Bhudevi ja maan pyhät rukoilivat Vishnua varjelemaan maata. Sillä välin Hiranayaksha-demoni – maanpiirin väkivaltaisuudesta piittaamatta – haluten itselleen lisää valtaa ja voimaa esitti Herra Brahmanille voimakkaita rukouksia, ja pyysi itselleen ansiota (boon), ettei mikään ihminen, jumala tai eläin voisi voittaa häntä. Hän kuitenkin unohti listastaan metsäkarjun. Saatuaan pyytämänsä ansion Hiranyaksha alkoi piinata maan ihmisiä. Kun hän kaappasi Bhudevin ja piilotti tämän alkuaikaisiin vesiin, Vishnu saapui hätiin jättiläismäisen metsäkarjun muodossa, varahana, pelastaakseen maan jumalattaren – karjulla oli valta murtautua maan sisään. Varaha voitti demonin ja palautti maan alkumerestä nostaen tämän ylös torahampaillaan ja asetti Bhudevin jälleen alkuperäiseen asemaansa universumissa.”

 

Mitä lehdessä oikein sanottiin, jää hämäräksi minulle, joka en tunne täkäläistä keskustelua. Rivien välissä sanotaan jotakin. Ehkä, että Uttama Villain -filmi ei ole uskollinen kuvaamalleen myytille, ja näin ollen pilkkaa hindulaisuutta. Ehkä, että hindulainen fundamentalistinen ryhtiliike ei ole saanut kaikkien kannatusta.

Joka tapauksessa mielenkiinto heräsi. Katsoin jo trailerin Youtubesta.

Toiseksi viimeisenä Intian reissun päivänä Chennaista.

Narekin Gregorioksen korrektiivi 19.4.2015

Kovaa kamaa nämä armenialaisen Narekin Gregorioksen (Gregory of Narek, 951-1003 jKr)) synnintunnustuspsalmit click this link now. Niitä on hyvä lukea täällä Swami Vivekanadan maassa, joka puolestaan sanoi, että on synti sanoa ihmistä syntiseksi.

P R AY E R   6
Speaking with God from the Depths of the Heart
What use, what good is it to me to exhaust myself with this stream of words, the voice of my sighing heart? Would it not be better to lance (puhkaista) the accumulated words, like deadly pus (mätä), or with fingers in the throat, to vomit up the heaviness of my heart, weighed down with the wounds of my soul?

Chennaissa (taas), mutta huomenna Kanyakumariin yöjunalla