Kaksi tietä revisited 9.3.2015

Tiruvannamalain uskontodialogikeskusteluissa helmikuussa uushenkisyjien kanssa minulle hahmottui kaksi eri evankeliumia: Jeesuksen sovitustyötä korostava ja Jeesus-oivallusta etsivä. Ensimmäinen tarvitsee historian Jeesusta, toinen ei. Toinen tulee tietämään kuin Jumala, ensimmäinen kuin ihminen. Toiselle riittää gnosis, ensimmäiselle elävä suhde. No, tätä purkkaa jauhan.

Kaksi tietä
Kaksi tietä

Irrotan ehkä seuraavan katkelman ja lainauksen kontekstistaan. Mutta mielestäni näin poimittuna katkelma tarjoaa, ehkä vastoin lainaamani kirjoittajan vakaumusta, mahdollisuuden erottaa nämä kaksi kilpailevaa, erilaista evankeliumia. Toinen perustuu syntien sovitukseen ja Pyhän Hengen voimaan selvitä loppuelämästä. Toinen ei tarvitse Jeesusta lainkaan, ainoastaan taidokkaita meditaatiosessioita. Kumpaa evankeliumia tämä katkelma edustaisi sinun mielestäsi? Asia ei ole tietystikään tällä selvä. Jatkokysymyksiä riittää, esimerkiksi: mihin kristitty ja minä ylipäätään tarvitsen meditaatiota, jos pelastus ei edellytä ensimmäistäkään henkistä harjoitussessiota. Jeesushan ei sanonut ristillä ryövärille, joka pyysi Jeesusta muistamaan tätä valtakunnassaan: ”OK, aloitetaan muutamalla tehokkaalla hengitysharjoituksella”.

Mutta ei kun vääntöön:

”Tiedämme hyvin, että on olemassa persoonallista syntiä: kieltäytymisemme kohdata todellisuutta ja taipumuksemme valita se, minkä sisimmässämme tiedämme illuusioksi; tai se, että kovetamme vapaaehtoisesti sydämemme kohdatessamme ihmisiä, jotka tarvitsisivat aikaamme, varojamme tai kykyjämme; nerokkaat tapamme puolustaa itsekeskeistä suhtautumistamme elämämme ihmisiin ja tapahtumiin; itsevalittu ahneutemme ja lyhytaikaisen edun tavoittelumme; tapamme käyttää ihmisiä hyväksemme, ja niin edelleen. Me kaikki tunnemme omat vikamme – tai epäilemme aika ajoin itseämme niistä. Henkilökohtainen ja psyykkinen helvettimme syntyy niistä – koko valheminämme valtakunta. Mutta miten tuskallinen se sitten onkaan, Jumalan rakkaudelle se ei ole mikään este. Jumalan rakkaus tulvii sisään olemuksemme rakosista ja halkeamista tehdäkseen parantavaa työtään ja antaakseen meille aina uuden mahdollisuuden.

Mutta synti vaikuttaa meihin muullakin tavalla. Se ohjelmoi meitä kulttuurimme välityksellä. Tämä vaikutus on kollektiivisempaa ja persoonattomampaa kuin omat henkilökohtaiset vikamme. Kohtaamme sen sellaisissa sosiaalisissa, järjettömän hirvittävissä epäinhimillisyyden ja sydämen kovuuden tsunameissa kuten Shoahin ja Islamilaisen valtion toimissa. Tämä synti ei riivaa ainoastaan yksilöitä vaan kokonaisia ihmisryhmiä. Se tarjoaa keinotekoisen tunteen, perverssin ja itsetuhoisen keskinäisen solidaarisuuden kokemuksen yhteisöstä, jota kaikki ihmiset etsivät.

Henkilökohtainen ja kollektiivinen synti on sitkeää. Vaikka koetamme irrottaa otteemme siitä, kiinnitymme siihen yhä lujemmin. Uhrit toistavat kohta äskeisten kiduttajiensa tekoja, vaikka he yrittävätkin edelleen esiintyä alistettuina. Miten voimme vapauttaa itsemme ja maailmamme kauheasta, sitkeästä, tarttuvasta synnistä? Tarvitsemme isoja annoksia todellisuusseerumia.

1300-luvun Tietämättömyyden pilven mukaan meditaation työ kuivattaa synnin juuren. Iso väite, mutta tosi. Eikä sen esittäminen tee sinusta suosittua. Meditaatio liuottaa tehokkaasti illuusiot ja itsekeskeisyyden. Se on kuin mainio kotitaloustuote, joka tekee sellaisen siivoustyön mahdolliseksi, mikä äsken näytti mahdottomalta. Meditaatio tekee, mitä lupaa. Se edellyttää toki, että sitä harjoittaa. Paaston aika on aika suoriutua näistä töistä. (Sunday 3rd week Lent 2015, Lawrence Freeman OBS. WCCM:n verkkokirjeestä)
There is, as we all know, personal sin. For example: our refusal to face reality and our preference for what we privately know to be illusion; or our deliberate, carefully self-justified hardening of heart to people in need who would benefit from our time, treasure or talent; our crafty ways of defending a self-centred relation to the events and people in our life; our deliberate greed and short-term profit motive; our ways of exploiting people. And so on. We all know our faults – or suspect them. They are the causes of our individual, psychological hell – the domain of the false self. However painful, they present no great obstacle to the love of God welling up through our cracks to heal us and give us always another chance.

But there is something else in the realm of sin that affects us because it conditions us through the culture we live in. It is more collective and impersonal than our personal faults. We see it in social tsunamis of insanely horrific inhumanity and callousness such as the Shoah or the Islamic State. This sin possessed not just individuals but whole groups. It gives an ersatz sense of community – a perverse and self-destructive experience of the solidarity that all human beings seek.

Sin, personal or collective, is sticky. Even when we try to detach ourselves from it, it becomes more attached. Victims then become like the ones that persecuted them while still presenting themselves as the underdog. How can we extricate ourselves and our world from the horrible stickiness of sin? Heavy injections of the reality serum.

The work of meditation, according to the 14th century Cloud of Unknowing, dries up the root of sin. A big claim. But true. And it won’t make you popular. Meditation is a powerful dissolvent of the glue of illusion and selfishness. Like a great product we discover that does a household job we have not been able to complete, meditation does what it promises. Provided we use it. Lent is the time to get these jobs done.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *