Joku ystävällinen sielu, jolla oli myös ruumis ja nettiin kytketty kompuutteri, lähetti minulle loppusyksystä emerituspaavin puheen missiosta. Tällä retkellä olen joutunut kauhotaan monenlaista uskontosekametelisoppaa. Sain ystävälliseltä kirjeenvaihtajasihteeriltä paavin puheen vapaan käännöksen, jonka kieltä muokkasin vielä lisää sangen vapaasti..Tällaisena käännöksen kieli ei vielä oikein solju, ja alkuperäiset nyanssitkin ovat saattaneet jo huuhtoutua. Tämä pluralismiholismin antabusruiske ei siis ole mitenkään autoratiivinen eikä sitä siis kannata levittää – mitä nyt täällä reunalla voi vähän kurkkia. Hauska teksti kuitenkin!
SANGEN VAPAA KÄÄNNÖS
Emerituspaavi Benediktus XVI:n puhe 21.10.2014 restauroidun Aula Magnan avajaisissa, Paavillisessa Urbaniana-yliopistossa
Ensiksi haluaisin lausua sydämelliset kiitokset rehtori Magnificukselle, akateemisille johtajille paavillisessa Urbaniana-yliopistossa, sekä hallinnon että opiskelijoiden edustajille ajatuksesta nimetä restauroitu Aula Magna minun mukaani. Erityisen sydämellinen kiitos yliopiston pääkanslerille, kardinaali Fernando Filonille siitä, että hän hyväksyi tämän aloitteen. Minulle on suuri ilo, että voin tällä tavalla olla aina mukana paavillisen Urbaniana-yliopiston työssä. Erilaisten vierailujen myötä – joita olen voinut tehdä uskonopin kongregaation prefektinä – olen aina ollut vaikuttunut yliopiston globaalista ilmapiiristä, jossa nuoret lähes kaikkialta maailmasta valmistautuvat palvelemaan evankeliumia. Niin myös tänään näen edessäni suuren Tähän saliin kokoontuneiden nuorten yhteisön. Tämä antaa mahdollisuuden aistia elävästi katolisen kirkon ihmeellisen todellisuuden.
”Katolinen” – tämä kirkon predikaatti, joka on kuulunut uskontunnustukseen jo aikojen alusta asti, on itsessään osin helluntailainen: se muistuttaa siitä, että Kristuksen kirkko ei ole koskaan kuulunut yksittäiselle kansalle tai kulttuurille, vaan on alusta alkaen määrätty koko ihmiskunnalle. ”Tehkää kaikki ihmiset opetuslapsikseni”, sanoi Herra viimeisinä sanoinaan opetuslapsilleen (Matt. 28, 19). Helluntain hetkellä apostolit puhuivat kaikilla kielillä, ja näin Pyhän Hengen voiman avulla uskon sisäinen laajuus näytettiin toteen.
Siitä lähtien kirkko on todellakin laajentunut kaikkiin maanosiin. Teidän läsnäolonne, rakkaat opiskelijat, heijadta kirkon maailmanlaajuista olemusta. Profeetta Sakaria ilmoitti messiaanisen valtakunnan, joka ulottuu merestä mereen ja joka olisi oleva rauhan valtakunta (Sak 9, 9f). Tosiaan, missä ikinä eukaristiaa juhlitaan ja ihmiset tulevat Herrassa yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen rauhasta on jotakin läsnä, siitä, jonka hän lupasi opetuslapsilleen. Te, rakkaat ystävät, olette tämän rauhan kantajia, jonka rakentaminen ja vaaliminen tulee yhä välttämättömämmäksi riekaleisessa ja väkivaltaisessa maailmassa. Sen takia yliopistonne työ on niin tärkeää, kun haluatte oppia tuntemaan Kristuksen yhä paremmin voidaksenne tulla hänen todistajikseen.
Kuolleistanoussut Herra valtuuttti apostolinsa ja heidän kauttaan kaikkien aikojen nuoret kantamaan hänen sanaansa maailman ääriin asti ja tekemään ihmisistä hänen opetuslapsiaan. Vatikaanin toinen kirkolliskokous, seuraten kaikkien vuosisatojen perinnettä, valaisi Ad Gentes -asiakirjassa tämän missionaarisen tehtävän sisäisiä perusteita ja puhui siitä uudella voimalla tämän päivän kirkolle.
Mutta pitääkö se edelleen paikkansa, kysyvät monet tänä päivänä niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin? Onko lähetys todella vielä ajankohtaista? Eikö ole sopivampaa kohdata toinen toisensa uskontojen dialogissa ja palvella yhdessä rauhan puolesta kaikkialla maailmassa? Vastakysymys kuuluu: Voiko dialogi korvata mission? Monet ihmiset nykyään todellakin ajattelevat, että uskontojen tulee vastavuoroisesti kunnioittaa toisiaan ja tulla yhdessä dialogin avulla rauhaa luovaksi voimaksi. Tällainen käsitys edellyttää usein, että eri uskonnot olisivat variaatioita yhdestä ja samasta todellisuudesta, että ”uskonto” olisi ihmiskunnalle yhteinen todellisuus, joka vaikka hahmottuukin eri kulttuureissa eri tavalla, ilmaisee kuitenkin samaa todellisuutta. Kysymys totuudesta, joka liikutti alun perin ennen kaikkea kristittyjä, jää tässä huomiotta plavix generic. Oletuksena on, että tosiasiallinen Jumalan totuus on viimekädessä saavuttamaton ja että korkeintaan vain erilaisiset symbolit voivat selventää sanomatonta. Tämä luopuminen todellisuudesta näyttää realistiselta ja suotuisalta, kun ajatellaan uskontojen välistä rauhaa maailmassa. Mutta tämä oletus on samanaikaisesti kuolinisku uskolle.
Usko menettää sitovuutensa ja vakavuutensa, kun tämä kaikki on viime kädessä vain vaihdettavissa olevia symboleita, jotka vain etäältä muistuttavat jumaluuden luoksepääsemättömästä salaisuudesta
Rakkaat ystävät, huomaatte, että kysymys missiosta ei aseta meitä pohtimaan ainoastaan uskon vaan myös ihmisyyden peruskysymyksiä.
Pienen tervehdyspuheen puitteissa en ymmärrettävästi voi valaista tätä problematiikkaa, joka koskettaa meitä kaikkia tätä nykyä syvästi. Haluaisin kuitenkin viitata siihen, mihin suuntaan ajattelumme tulisi kulkea. Teen sen kahdesta eri lähtökohdasta.
I
Yleinen käsitys lienee se, että uskonnot ovat niin sanotusti vierekkäin, kuten maanosat ja yksittäiset maat maailmankartalla. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Uskonnot ovat historiallisessa liikkeessä, kuten kansat ja kulttuuritkin. On olemassa odottavia uskontoja. Heimouskonnot ovat tällaisia: heillä on historiallinen hetkensä, ja he odottavat suurempaa kohtaamista, joka johtaa heidät laajempaan kokonaisuuteen. Me kristittyinä olemme vakuuttuneita, että ne odottavat hiljaisuudessa Kristuksen kohtaamista – valoa, joka tulee Hänestä ja joka vasta voi täysin tuoda heidät todellisuuteen. Ja Kristus odottaa heitä. Kohtaaminen hänen kanssaan ei ole sellaisen vieraan murtautuminen omalle alueelle, joka tuhoaisi oman kulttuurin ja historian. Se on enemmänkin avautuminen suurempaan, johon he jo ovat matkalla. Siten tämä kohtaaminen on aina samanaikaisesti sekä puhdistumista että kypsymistä. Kohtaaminen on muuten täysin kaksisuuntainen. Kristus odottaa heidän tarinoitaan, niiden viisautta ja oivalluksia. Nykyään näemme myös erään toisen näkökulman yhä selvemmin: samalla kun kristinuskoon on kyllästytty sen suuren historian maissa ja jotkut oksat evankeliumin sinapinsiemenen suuresta puusta kuivuvat ja putoavat maahan, avautuu odottavien uskontojen kohtaamisesta Kristuksen kanssa uutta elämää. Uskon uudet ulottuvuudet tulevat esiin ja tuovat iloa sinne, missä ennen oli vain uupumusta.
Uskonto itsessään ei ole yhtenäinen ilmiö. Siitä erottuu aina erilaisia ulottuvuuksia. Yhtäältä näemme ihmisen suuren murtautumisen ja pyrkimyksen maailmasta ikuista Jumalaa kohden. Toisaalta on olemassa elementtejä, jotka ovat syntyneet ihmisten historiasta ja kanssakäymisestä uskontojen kanssa. Näemme ehdottomasti tallella olevaa kauneutta ja kunnioitettavaa, mutta myös alhaista tai jopa tuhoavaa silloin, kun ihmisen itsekkyys on vallannut uskonnon sen sijaan että olisi pitänyt sitä avautumisen mahdollisuutena, uskonnon omin onkin suljettu. Sen takia uskonto ei ole koskaan vain positiivinen tai negatiivinen ilmiö, vaan siinä on sekoittuneena molemmat. Kristillinen missio kohdatessaan pakanauskontoja, on historiansa aikana nähnyt niissä vahvasti ennen kaikkea niiden negatiivisia elementtejä. Tästä syystä kristillinen julistus oli aluksi äärimmäisen uskontokriittistä. Vain kukistamalla negatiiviset perinteet, jotka se näki osittain demonisina, usko pystyi avaamaan uudistavan voimansa. Evankelinen teologi Karl Barth on tällä perusteella asettanut uskonnon vastakohdaksi uskolle ja luokitellut sen läpikotaisen negatiiviseksi –ihmisen omavaltaisena käytökseksi, joka yrittää tarttua Jumalaan. Dietrich Bonhoeffer seurasi tämän linjaa ja kannattaa ”uskonnotonta” kristikuntaa. Tämä on epäilemättä yksipuolinen näkökulma, jota ei voida sellaisenaan ottaa vastaan. Totta kuitenkin on, että jokaisen uskonnon – pysyäkseen oikeana/oikeassa – täytyy olla aina samanaikaisesti uskontokriittinen. Tämä pätee ilman muuta kristilliseen uskoon, joka on yhtäältä sisäisen odotuksen ja uskontojen sisäisen rikkauden kunnian pelossa ja toisaalta näkee kriittisesti negatiivisen. Luonnollisesti kristillisen uskon tulee tarkastella kriittisesti myös omaa uskontohistoriaansa. Meille kristityille Jeesus Kristus on Jumalan logos, valo, joka auttaa meitä erottamaan olennaisen ja epäolennaisen uskossa.
Nykyään ne äänet tulevat kovemmiksi, jotka haluavat uskotella meille, että uskonto itsessään olisi ohitettu. Vain kriittinen järki saisi määrittää ihmisen käyttäytymistä. Tällaisten käsitysten takana on mielipide siitä, että positivistisen ajattelun myötä järki olisi koko puhtaudessaan päässyt lopullisesti valtaan. Todellisuudessa myös tämä tapa ajatella ja kokea on riippuvainen historiallisesta tilanteestansa ja on historiallisiin kulttuureihin sidottu. Jos sitä tarkastellaan ainoana paikkaansa pitävänä ajatusmallina, se pienentää ihmisen ja vie häneltä hänen olemassaolonsa olennaiset ulottuvuudet. Siellä missä eetos ei enää löydä tilaa, ihminen ei ole tullut suuremmaksi, vaan pienemmäksi. Positivistisella järjellä on paikkansa tekniikan ja talouden suurilla kauppakentillä, mutta ihmisyys ei tyhjene siihen. Siten meidän uskovien tulee aina uudelleen työntää auki teknisen ja pragmaattisen lähestymistavan ovia auki kohtaamiseen elävän Jumalan kanssa.
II
Näiden ehkä hiukan vaivalloisten pohdintojen tulisi näyttää, että myös tänä päivänä, syvästi muuttuneessa maailmassa käsky evankeliumin jakamisesta pysyy merkityksellisenä. On kuitenkin myös olemassa toinen, yksinkertaisempi tapa perustella tätä käskyä nykypäivänä. Ilon täytyy antaa ilmaista itseään. Rakkauden täytyy antaa ilmaista itseään. Totuuden täytyy antaa ilmaista itseään. Se, joka on vastaanottanut suuren ilon, ei voi pitää sitä vain itsellään, vaan hänen täytyy antaa se eteenpäin. Sama pätee rakkauden lahjaan, totuuden oivaltamisen lahjaan, joka on välähtänyt yksilölle. Kun Andreas kohtasi Kristuksen, hän ei voinut muuta kuin sanoja veljilleen: Olemme löytäneet Messiaan” (Joh 1, 41). Ja Filippus, joka samoin sai kohdata Jeesuksen, ei voinut muuta kuin sanoa Nathanaelille, että hän oli löytänyt sen, josta Mooses ja profeetat olivat kertoneet (Joh 1, 45). Emme julista Jeesuksesta Kristuksesta siksi, jotta yhteisömme saisi mahdollisimman monta uutta jäsentä, emmekä ainakaan siksi, että näin sitä saisimme lisää valtaa. Kerromme hänestä, koska meidän täytyy jakaa eteenpäin meille lahjoitettua iloa. Vakuuttavia Jeesuksen Kristuksen julistajia olemme sitten, kun kohtaamme Hänet olemassaolomme syvyydessä, kun kohdatessamme hänet saamme lahjaksi suuren totuuden, rakkauden ja ilon kokemuksen.
Uskonnon olemukseen kuuluu sisäinen jännite seuraavien välillä: mystisen Jumalan sekä vastuun kanssaihmisistä ja Jumalan luomasta maailmasta. Maria ja Martha ovat aina erottamattomat, myös silloin kun korostukset esiintyvät. Välitys, jossa molemmat navat kohtaavat, on rakkaus, jossa liikutamme samanaikaisesti Jumalaa ja hänen luomaansa. ”Olemme tunnistaneet ja uskoneet rakkauden” (Suomalainen kirkkoraamattu: Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. 1 Joh 4:16): Tämä lause ilmaisee kristikunnan aitoa olemusta. Rakkaus, joka realisoituu ja heijastuu monitasoisesti kaikkien vuosisatojen pyhimyksissä, on kristikunnan totuuden tosiasiallinen todiste.
Benediktus XVI
