Interspiritualiteetti? 11.4.2015

(Ennen vääntöä kuvajuttua: iPadillä ottamani kuvat näkyvät useilla Bill Gates -koneilla väärinpäin. Nyt Miika on kääntänyt kuvia, joten toisille ne näkyvät väärin-, toisille oikeinpäin. Osan on siis seistävä päällään. Tässä jutussa ei ole kuvia.)

Useampi täällä reunalla kohtaamani guru- ja spiritualiteettitraditio, myös kristilliseksi mainittu, liputtaa interspritualiteettia. Mitä se semmoinen interspiritualiteetti on? Selvitystä löytyy vaikkapa sivulta: ”WHAT IS INTER SPIRITUALITY” (http://onespiritinterfaith.org/about-us/what-is-interspirituality/).

Sri Ramanashi, Swami Vivekananda, Sri Auribindo muiden merkkiukkojen joukossa liputtavat ajatusta, että kaikki uskonnot perustaltaan kuvaavat samaa jumaluuteen yhtymisen kokemusta. Yhteyden kokemus ylittää traditionaalisen, rituaalisen, paikalliseen ja ajalliseen kulttuuriin sidotun uskonnollisuuden ja dogmatiikan. Onnettomat pöntöt ovat vain sitten rappeutuneet mestareidensa alkuperäisestä kokemuksesta, sitä tuntematta, ja ovat luoneet riittejä, eroavaisuuksia toisiin traditioihin ja dogmeja. Uskonnot eivät tämän näkemyksen mukaan ole yhtä, mutta spiritualiteettipa on!

On hyvä huomata, että noin 60% suomalaisista uskoo, että kaikkien uskontojen perusta on samankaltaisessa inhimillisessä transendentin kokemuksessa, jonka uskonnot vain sanoittavat eri tavoin. Jos siis ajattelet näin, kuulut suomalaiseen uskontoteologiseen interspirituaaliseen perussuomalaisten valtavirtaan. Minä taas vähemmistöön.

Kirja, jonka tilasin kirkkohallituksen kirjastoon, ja jota olen vain selannut, antoi myös ymmärtää, että yhteyden mystinen kokemus on kaikissa uskonnoissa sama. Kirjan takakansi siteerasi muiden muassa Richard Rohria, joka oli täpinöissään kirjan ajatuksista: ”Tänne olemme menossa”. Kirja jätti kyllä armollisesti, tosin siis perin pikaisen selauksen perusteella, uskonnoille paikan inhimillisen kokemuksen jäsentämiskeinoina – se antaa siis uskontojen olla olemassa, mutta väittää astuvansa askelen edemmäksi. Pitää kyllä lukea tarkemmin tämä opus ”The Coming Interspirituality Age” (Kurt Johnson, David Robert Ord. Namaste Publishing. 2012. Vancouver, Canada. ISBN 978-1-897238-74-5) ja yksi sen innoittaja (Wayne Teasdale: The Mystic Heart) ennen kuin käyn väittämään mitään lopullisempaa hirveän suurella suulla. Tässä rähisen nyt pienemmällä.

Kolmessa täällä tutustumassani kristilliseksi mainitussa paikassa oli sama soundi: ihmisen henkinen evoluutio alkaa yksilöksi tulemisesta, jatkuu kollektiivisuuden heräämisesenä (järjestäytyneet uskonnot kuuluvat kollektiivisen tiedostamisen kehitysaskelmlle), edelleen universaalina tiedostamistilana, joka jo hylkää aikaan ja paikkaan sidotut uskonnot. Lopullinen henkisen ja hengellisen evoluution päätepiste on täysi unio jumaluuden/perimmäisyyden kanssa. Ja tie yhteyteen on aina meditaatio.

Kaikki tämä on myös uusvedantaa, uushindulaisuutta: uskontojen yhteiskokemusta, ei-dualistisen (ei yhtä – ei kahta) tiedostamisen ihannointia.

Tästä olisi paljon sanottavaa ja ajateltavaa, mutta tältä istumalta erotan kaikista interspiritualiteeteistä (sekä vedanta- että kristillistaustaisista) seuraavia yhteisiä piirteitä:
1. Ne hylkäävät dogmaattiset ja rituaaliset eksklusivistiset uskonnot, sanovat astuvansa yhden evolutionäärisen askelen eteenpäin, mutta tulevat samalla ja kuitenkin luoneeksi uudet dogmit, rituaalit ja pitävät muita ajattelutapoja kehittymättöminä. Sanomaton sanoitetaan jälleen, uusin termein, uskomuksin ja rituaalein.
2. Ne edellyttävät hengellisyyden tai henkisyyden evoluution, jossa löydetty interspiritualiteetti on jättänyt varhaisemmat uskonnon kehitysvaiheet taaksensa.
3. Interspiritualiteetin edustajat lukevat itsensä näin ollen ihmiskunnan etujoukkoon, joka määrittee oman näkemyksensä henkisen ja uskonnollisen evoluution, jos ei nyt ihan päätepisteeksi, niin ainakin kaikkein edistyksellisimmäksi tasoksi. Tämä kultapossukerho kuuluu vain valioille.
4. Kristus syntien sovittajana on tarpeeton, koska ihminen löytää kaiken itsestään harjoituksensa avulla.
5. Historiaan sidotut uskonnot ja myytit ovat tarpeettomia. Pyhät tarinat on luettava symbolisina.

Intian Tamil Nadun Tranguebarissa, nykyisin Tarangambadissa, 11.4.2014, paikassa, jossa Bartholomaeus Ziegenbalg aloitti 1706 protestanttisen ja luterilaisen lähetystyön

Uuden henkisyyden lähteillä 6.4.2015

Eilen pääsiäissunnuntaina 5.4. etsimme ensiksi armenialaisen 1712 perustetun ortodoksikirkon (artkkelikuvassa). Chennaissa ei asu enää armenialaisia, joten pääsiäismessua ei ollut. (Olisikohan kirkollinen kalenterikaan mallannut?) Sieltä sitten museoon pääsiäisaamuna sotilasalueelle, josta moottoririkshalla vaaleanpunaiseen Marina-beachin viereiseen Swami Vivekananda -taloon.

Vivekananda oli uushindulaisuuden ensi airut lännessä. Sen jälkeen hindulaisuuden lähetystyö onkin edennyt vauhdikkaasti valloittaen yhä uusia, aiemmin läntisen ajattelumme alueita korviemme välistä (Vapaasti JK:a siteeraten).

Vuonna 1893 hän oli jonkinlainen sensaatio Chicagon maailmanuskontojen konferenssissa. Museon M3-animaatio juhli edelleen swamin saamaa suosiota, muuta museota mainitsemattakaan. Hän edusti Chicagossa hindulaisuutta, omien sanojensa mukaan kulttuuria, joka on ”kaikkien uskontojen äiti”, maata, joka ”suvaitsee kaikkia uskontoja”,  suojeli vuoden 70 jälkeen Jerusalemista paenneita juutalaisia ja myöhemmin zarathustralaisia.

Hän esitti, että hindut pitävät kaikkia uskontoja tosina, johon lisään itse, että juu, mikäli suostuvat sulautumaan hindulaiseen maailman-, jumala- ja ihmiskuvaan.

Jos joku väittää, että uskonnot opettavat samaa, hänellä täytyy olla jokin käsitys siitä, mitä samaa ne opettavat, eli hänellä täytyy olla jokin dogmatiikka, josta selviää, mitä hän tarkoittaa – näin hänen täytyy alistaa kaikki muut uskonnot omalle dogmatiikalleen. Hän käyttää siis jonkin uskomisjärjestelmän apparaattia kuvaamaan muita järjestelmiä tai sitten hän on keksinyt uuden ja ihan oman. Toinen vaihtoehto on, että ihminen, joka väittää, että kaikki uskonnot opettavat samaa, on vain liian laiska ajattelija.

Swami Vivekanandan 9/11 puheen vuodelta 1893 voi lukea: http://hinduism.about.com/od/vivekananda/a/vivekananda_speeches.htm

Miltei Vivekananda-talon vieressä on Annie Besantin patsas, jonka valokuva koristi myös Vivekananada-talon Intian itsenäisyystaistelijoiden kunniataulua. Taulu ei kunnioittanut Annie Besantia teosofisen seuran puheenjohtajana, vaan tämän poliittisista ansioista.

Ennen auringon laskua tarvoimme hetken myös Chennain huikean valtaisaa Marina beachin hiekassa muutaman tuhannen muun kanssa. Rantaelämään kuului myös jonkin vapaamman kristillisen porukan upotuskaste Andamaanien meressä.

Kasteen jälkeinen potretti Marina Beachillä
Kasteen jälkeinen potretti Marina Beachillä

Tänään maanantaina 6.4., toisena pääsiäispäivänä vierailimme teosofisen seuran päämajassa, jossa yllätykseksemme tapasimme seuran kansainvälisen työn sihteerin, Marja Artamaan ja juttelimme omalla kielellämme. Seurueemme burmalainen/myanmarilainen opiskelija otti burmaksi valokuvia. Teosofinen seura ei voi kerskata mahtavalla jäsenmäärällään. Sen sijaan se voi kerskata siitä, että se on tuhlaillen ja kosolti hedelmöittänyt läntisen maailman uutta kansanuskonnollisuutta.

Käyssä teosofien kansainvälisessä päämajassa Chennaissa
Käyssä teosofien kansainvälisessä päämajassa Chennaissa

Sri Ramakrishnan, Swami Vivekanandan gurun temppeli ja kampus oli sitten tämän päivän viimeinen matkakohde. Muut seurueemme vasta äskettäin maahan tulleet jäsenet Pirkkoa ja minua lukuunottamatta vierailivat vielä yhdessä hindutemppeleissä. Pirkko ja minä väistelimme kerjäläisiä ja joimme Thumbs up ja Limca -juomia.

Swami Vivekananda piti opettajaansa ja guruansa Sri Ramakrishnaa Buddhan ja Jeesuksen kaltaisena jumaluuden inkarnaationa. Vivekanandan mukaan näitä Kristuksia, Buddhia ja Ramakrishnoja syntyy tulevaisuudessa yhä enemmän, mahdollisesti pilvin pimein, kunhan porukat uskontojen ja kulttuurien evoluutiossa nyt hiukka vielä edistyvät.

Yksi Vivekanandan klausuuli ja maksiimi oli, että on synti pitää ihmistä syntisenä, koska kaikissa meissä on jumalallinen Atman, joka on samaa olemusta kuin perimmäinen jumaluus, oli tämän nimi sitten mikä tahansa, vaikka sitten Krishna, Logos tai Kristus, jotka ovat vain nimityksiä jumaluudesta emanoituneille ( ulos plupsahtaneille) tasoille.

Olen täällä oppinut, olen kuullut, että minun on, vanhakin kun alan jo olla, turha odottaa kasvua korkeammille tiedostamistasoille. Joudun pysymään alhaisella kollektiivisen tiedostamisen uskonto-tasolla ja odottaa mahdollista seuraavaa jälleensyntymää päästäkseni edistyneimpien konkreettisten uskontojen oppien ja turhien rituaalien jo ohittaneiden jaloon seuraan. Eikä minulla ei ole mitään sitä vastaan. Minusta on paikallaan, asiallista, ihanaa ja aivan riittävän edistyksellistä pysyä anteeksiannosta elävänä syntisenä, vajavaisena ja ihan vaan ihmisenä, itseni kokoisena, ilman latentin jumalallisuuteni kaikkikattavaa oivaltamista.

Eikä tässä toki vielä kaikki

Välipäivä 4.4.2015

Välipäivä: Jeesus on haudassaan, ja me touhuilemme omiamme.

Retkemme kolmas vaihe alkaa huomenna. Meidän on määrä tavata ystävämme Marja-Leena Heikkilä-Horn ja tämän myanmarilainen ystävä klo 9 Raintree-hotellin aulassa. Marja-Leena, Marle opettaa Aasian historiaa Mahidolin yliopistossa Bangkokissa, ja burmalaisneitokainen opiskelee siellä.

1. Retken ensimmäinen vaihe oli helmikuu ja vapaaehtoistyö Quo Vadis -dialogikekuksessa. Pirkolle se oli kirjastotyötä, minulle uskontodialogia.

2. Toinen vaihe oli osallistuminen ashram-elämään, ensin Santi Vanamissa, sitten Dhyana Vanamissa (santi, rauha; dhyana, meditaatio; vanam, metsä). Sekä helmi- että maaliskuu olivat samalla eri asteisiin kristosentrisiin pluralismeihin tutustumista.

Väliin mahtuu kyllä turismiakin. Tammikuussa olimme Varanasissa hämmästelemässä maailman vanhimman kaupungin keskiaikaista tunnelmaa. Turismin lisäksi olemme tarvinneet ihan silkkaa huilausta ja toipumista. Dhyana Vanamista selvittyämme olimme kolme päivää vallan mukavassa ”vanhainkodissa” puuskuttamassa. Vanhempi englantilainen kansainvälisissä tehtävissä toiminut herrasmies on perustanut Cardamom Housen lähelle Dindigulia ja kouluttanut läheisen Athoorin kyläläisistä maailmanluokan tarjoilijoita, matkaoppaiŧa, keittiömestareita, jotka tekevät hommat paitsi taidolla, myös sydämellä. Quo Vadiksen jälkeen huohotimme neljä päivää Puducherryssä, ja tänään vietimme viitisen tuntia shopping mallissa.

Paikallisjunan kertamaksu on 7 senttiä
Paikallisjunan kertamaksu on 7 senttiä
Phoenix-kauppakeskus. Siellä lienenkö ollut minäkin?

3. Huomenna alkaa reissumme kolmas, akateeminen vaihe. Luulen, että emme enää niinkään käy uskontodialogia emmekä tutustu sisältäkäsin ashrameiden spiritualiteettiin, vaan voimme ottaa analyyttistä välimatkaa akateemikko-professorimme avustamana. Ehkä tuo ei mene ihan näin, mutta katsotaan. Uskontopaikkoihin kyllä tutustumme edelleen. Huomenna aamulla ensimmäiseksi syyrialaisen (onko kyse ortodoksisesta vai katolisesta syyrialaisesta kirkosta, selviää) kirkon pääsiäsaamun palvelus. Sen jälkeen Swami Vivekanandaa, Sri Ramakrishnania, Sri Auribindoa, ja noitahan riittää, mutta jos voisi ottaa hiukka keveämmin, olisi kiva.

Tänään oli välipäivä. Jeesus oli haudassaan, ja me muiden kanssa jatkoimme eloamme niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kävimme hierottavana, kasvohoidossa, hommasimme lisää nettiaikaa, ostimme muutaman vaatteen kuluneiden tilalle, söimme korealaista kimchiä ja tulisia kaakkos-aasialaisia nuudeleita (Etelä-Intian ruoka ei ole suuresti meihin kolahtanut), emme juoneet olutta illalla vaan teetä enkä ostanut pikkusikareita, kävimme parturissa ja kampaajalla, matkustimme halvasti busseilla ja paikallisjunilla (yhteensä matkoihin kului 60 senttiä).

4. Retken viimeinen vaihe on sitten silkkaa turismia huhtikuun loppupuolella, kun veljenpoikani kanssa teemme sukkuloimme pikavauhtia Kanyakumarissa, Keralassa ja sitten edelleen pitkin Tamil Nadua.

Huomenna on pääsiäinen. Ihmetelkäämme sitä!

Huh huh 31.3.2015

Tervehdys. Hetkeksi putosin kaikkien verkkojen tavoittamattomiin.

Elämäni rankin retriitti on ohi, kaksitoista kokonaista päivää ja kaksi vajaata. Välillä tuntui, etten jaksa. Yleensä retriitit ovat kivoja. Tämä meni reilusti mukavuusalueeni reunan yli.

Mutta hyvääkin oli, kuten on aina. Meitä palvelleet ihmiset olivat ihania ja osaavia. Ohjaajamme täti oli vallan mainio pakkaus, jolle kielimuuri ei ollut mikään sydämellisyyden osoittamisen este. Isä Korko Moseksen uraa ihmisten, köyhien, syrjäytyneiden ja alkoholistien auttajana en voi mitenkään ohittaa. Hän myös paneutui tehtäväänsä ihmeellisen antautuneesti. Paikka oli ekologisesti ja luonnonläheisesti toimiva astienpesutuhkaa ja ruohosta tehtyä tiskaussientä myöten.

Retriittimme yleisteema oli Nama Yapam, eli nimen avuksi huutaminen. Harjoitimme päivittäin Jeesus-rukousta, minulle muodossa ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, ja enemmän kuin koskaan näin tiiviisti. Viimeisenä päivänä tavoite oli, osan päivää paastoten, yli 10 000 toistoa. Se ylittyi, arvioin.

Nama Yapam on yksi hindulainen meditaation muoto, onpa se joskus esitetty omaksi jooga-lajikseenkin bakhti-, karma-, jnana- ja dhyana-joogan lisäksi. Jeesus-rukous opetettiin muodossa ”Om Jeesus Kristus om”, jossa ”om” merkitsee alkuperäistä sanaa, jolla jumaluus emanoi itsestään kosmoksen ja meidät siinä mukana (tulkinta minun kuulemani perusteella, asiantuntijat tietävät ja kirjallisista lähteistä löytyy parempia, mutta tällä hetkellä en pääse kirjoista kurkkimaan). Käytin kuitenkin retriittikirjasemme mahdolliseksi mainitsemaa ortodoksimuotoa tai sen lyhyempiä versioita, jossa syntisyys-teema on vielä mukana.

Jeesus-rukous ei tehnyt retriittiä rankaksi. Sen teki teologia, johon rukous liitettiin. Ashramin kirjastosta löysin teologialle nimenkin, Interspirituality, mutta siitä sittemmin, ettei tämä menisi aivan liian pitkäksi.

Seuraavassa muutamia poimintoja kuulemastani teologiasta. Se on suoraa ja alaspäin rankkenevaa jatkumoa helmikuun Quo Vadis -kokemukselle ja maaliskuun alun Santi Vanamissa kuulemalleni puheelle.

– Jeesus on samanlainen ihminen kuin mekin. Jumala-oivallus on kaikille mahdollinen samalla tavalla kuin Jeesuksellekin. Minulla ja Jeesuksella ei ole lähtökohtaista laadullista eroa.

– Jeesuksen kuolema ristillä ja ylösnousemus eivät ole keskeisiä. Jeesuksen hauta Kashmirissa saattaa olla hyvinkin aito.

– Jeesuksen historiallisuus ei ole keskeistä, vaan viisaus, jota hän opetti: jumaloivallus. Idän viisauskirjallisuus, tässä retriitissä erityisesti Baghavadgita, on yhtä arvokas kuin juutalaisten ja varhaisten kristittyjen tekstit. Ne kuvaavat toisiaan täydentäen samaa kokemusta. Uskontojen opetukset kaiken kaikkiaan ovat toisiansa täydentäviä.

– Jeesuksen yliluonnolliset taidot ovat kehittyneille joogeille tuttuja siddhitaitoja, aineen materialisointia ja luononlakien hallintaa.

-Jeesusta voi ja kannattaa rukoilla. Hän on guru, joka johdattaa meitä jumala-oivallukseen, siihen että olemme yhtä Isän kanssa. Jeesus johdattaa meidät Jumala-bussipysäkille. Astuttuamme bussista jumaluuteen, Jeesus tulee tarpeettomaksi. Vastaavia guruja löytyy kaikista kunnon uskonnoista, esimerkiksi kanssamme retriitissä ollut sikhi rukokoili sikhien gurua: ”WaheGuru”.

– Varsinainen tie jumalyhteyteen on meditaatio.

– Jeesus on sydän-chakran, anāhatan guru. Anāhatassa toimii kaksi vastakkaista voimaa, alas aistimaailmaan johdattava ja toinen korkeampiin tiedostamisen tasoihin korottava voima. Kuvassa kaksitoista lootuksen terälehteä ympäröi kahta kolmiota, joista punaisen kärki osoittaa alas ja sinisen kärki ylös. Jeesus-nimen toistaminen aktivoi gurun ominaisuudet Nama Yapamin harjoittajassa.

Sydänchakra ja aina palava lamppu tabernaakkeliss

– Ehtoollinen on alemman, kollektiivisen uskonto-tietoisuuden tason touhua, ja on universaalin tiedostamistason saavuttaneille veijareille tarpeetonta uskonnollista rituaalimeininkiä, puhumattakaan ylimmän ”kaikki on yhtä” -tason saavuttaneista.

– Ihminen ei ole syntinen, vaan tekee virheitä, joista tulee oppia matkallaan täydellisyyteen. Se saattaa kestää useita elämänkaaria. Jiddu Krishnamurtikin näki syvässä meditaatiossa tuhansien elämänkaariensa erheet ja vaiheet.

Mielestäni ihmisten, jotka ajattelevat, että kaikkien uskontojen peruskokemus on sama, pitäisi nähdä myös ajatuksensa seuraukset: jos näin on, kaikkien uskontojen perusopetukset tulee ottaa huomioon ja käytäntöön samanarvoisina. Eikä tässä kaikki. On osattava nähdä, millä tavoin uskonnot nähdään samana. Tämän retriitin opetuksissa Bhagavadgita tarjosi perusrakenteen, jonka lävitse muiden uskontojen spiritualiteetti tulkittiin.

Chakra-reittiä ykseyteen

Se, että retriitti oli minulle raskas ja uuvuttava, ei estänyt kevyttä ja jaettua tunnelmaa naisten sariin pukeutumis-hauskuutuksessa eikä lähtiessä, kun odotimme klo 10:ksi tilattua tilattua autoriksha-kuljetusta tunnin verran ja juttelimme leppoisasti portailla istuen.

Ystävällistä ja ihanaa joukkoa

Terveiset tältä reunalta.

Antabusruiske 25.3.2015

Joku ystävällinen sielu, jolla oli myös ruumis ja nettiin kytketty kompuutteri, lähetti minulle loppusyksystä emerituspaavin puheen missiosta. Tällä retkellä olen joutunut kauhotaan monenlaista uskontosekametelisoppaa. Sain ystävälliseltä kirjeenvaihtajasihteeriltä paavin puheen vapaan käännöksen, jonka kieltä muokkasin vielä lisää sangen vapaasti..Tällaisena käännöksen kieli ei vielä oikein solju, ja alkuperäiset nyanssitkin ovat saattaneet jo huuhtoutua. Tämä pluralismiholismin antabusruiske ei siis ole mitenkään autoratiivinen eikä sitä siis kannata levittää – mitä nyt täällä reunalla voi vähän kurkkia. Hauska teksti kuitenkin!

SANGEN VAPAA KÄÄNNÖS

Emerituspaavi Benediktus XVI:n puhe 21.10.2014 restauroidun Aula Magnan avajaisissa, Paavillisessa Urbaniana-yliopistossa
Ensiksi haluaisin lausua sydämelliset kiitokset rehtori Magnificukselle, akateemisille johtajille paavillisessa Urbaniana-yliopistossa, sekä hallinnon että opiskelijoiden edustajille ajatuksesta nimetä restauroitu Aula Magna minun mukaani. Erityisen sydämellinen kiitos yliopiston pääkanslerille, kardinaali Fernando Filonille siitä, että hän hyväksyi tämän aloitteen. Minulle on suuri ilo, että voin tällä tavalla olla aina mukana paavillisen Urbaniana-yliopiston työssä. Erilaisten vierailujen myötä – joita olen voinut tehdä uskonopin kongregaation prefektinä – olen aina ollut vaikuttunut yliopiston globaalista ilmapiiristä, jossa nuoret lähes kaikkialta maailmasta valmistautuvat palvelemaan evankeliumia. Niin myös tänään näen edessäni suuren Tähän saliin kokoontuneiden nuorten yhteisön. Tämä antaa mahdollisuuden aistia elävästi katolisen kirkon ihmeellisen todellisuuden.

”Katolinen” – tämä kirkon predikaatti, joka on kuulunut uskontunnustukseen jo aikojen alusta asti, on itsessään osin helluntailainen: se muistuttaa siitä, että Kristuksen kirkko ei ole koskaan kuulunut yksittäiselle kansalle tai kulttuurille, vaan on alusta alkaen määrätty koko ihmiskunnalle. ”Tehkää kaikki ihmiset opetuslapsikseni”, sanoi Herra viimeisinä sanoinaan opetuslapsilleen (Matt. 28, 19). Helluntain hetkellä apostolit puhuivat kaikilla kielillä, ja näin Pyhän Hengen voiman avulla uskon sisäinen laajuus näytettiin toteen.
Siitä lähtien kirkko on todellakin laajentunut kaikkiin maanosiin. Teidän läsnäolonne, rakkaat opiskelijat, heijadta kirkon maailmanlaajuista olemusta. Profeetta Sakaria ilmoitti messiaanisen valtakunnan, joka ulottuu merestä mereen ja joka olisi oleva rauhan valtakunta (Sak 9, 9f). Tosiaan, missä ikinä eukaristiaa juhlitaan ja ihmiset tulevat Herrassa yhdeksi ruumiiksi, Kristuksen rauhasta on jotakin läsnä, siitä, jonka hän lupasi opetuslapsilleen. Te, rakkaat ystävät, olette tämän rauhan kantajia, jonka rakentaminen ja vaaliminen tulee yhä välttämättömämmäksi riekaleisessa ja väkivaltaisessa maailmassa. Sen takia yliopistonne työ on niin tärkeää, kun haluatte oppia tuntemaan Kristuksen yhä paremmin voidaksenne tulla hänen todistajikseen.
Kuolleistanoussut Herra valtuuttti apostolinsa ja heidän kauttaan kaikkien aikojen nuoret kantamaan hänen sanaansa maailman ääriin asti ja tekemään ihmisistä hänen opetuslapsiaan. Vatikaanin toinen kirkolliskokous, seuraten kaikkien vuosisatojen perinnettä, valaisi Ad Gentes -asiakirjassa tämän missionaarisen tehtävän sisäisiä perusteita ja puhui siitä uudella voimalla tämän päivän kirkolle.
Mutta pitääkö se edelleen paikkansa, kysyvät monet tänä päivänä niin kirkon sisällä kuin sen ulkopuolellakin? Onko lähetys todella vielä ajankohtaista? Eikö ole sopivampaa kohdata toinen toisensa uskontojen dialogissa ja palvella yhdessä rauhan puolesta kaikkialla maailmassa? Vastakysymys kuuluu: Voiko dialogi korvata mission? Monet ihmiset nykyään todellakin ajattelevat, että uskontojen tulee vastavuoroisesti kunnioittaa toisiaan ja tulla yhdessä dialogin avulla rauhaa luovaksi voimaksi. Tällainen käsitys edellyttää usein, että eri uskonnot olisivat variaatioita yhdestä ja samasta todellisuudesta, että ”uskonto” olisi ihmiskunnalle yhteinen todellisuus, joka vaikka hahmottuukin eri kulttuureissa eri tavalla, ilmaisee kuitenkin samaa todellisuutta. Kysymys totuudesta, joka liikutti alun perin ennen kaikkea kristittyjä, jää tässä huomiotta plavix generic. Oletuksena on, että tosiasiallinen Jumalan totuus on viimekädessä saavuttamaton ja että korkeintaan vain erilaisiset symbolit voivat selventää sanomatonta. Tämä luopuminen todellisuudesta näyttää realistiselta ja suotuisalta, kun ajatellaan uskontojen välistä rauhaa maailmassa. Mutta tämä oletus on samanaikaisesti kuolinisku uskolle.

Usko menettää sitovuutensa ja vakavuutensa, kun tämä kaikki on viime kädessä vain vaihdettavissa olevia symboleita, jotka vain etäältä muistuttavat jumaluuden luoksepääsemättömästä salaisuudesta
Rakkaat ystävät, huomaatte, että kysymys missiosta ei aseta meitä pohtimaan ainoastaan uskon vaan myös ihmisyyden peruskysymyksiä.
Pienen tervehdyspuheen puitteissa en ymmärrettävästi voi valaista tätä problematiikkaa, joka koskettaa meitä kaikkia tätä nykyä syvästi. Haluaisin kuitenkin viitata siihen, mihin suuntaan ajattelumme tulisi kulkea. Teen sen kahdesta eri lähtökohdasta.

I

Yleinen käsitys lienee se, että uskonnot ovat niin sanotusti vierekkäin, kuten maanosat ja yksittäiset maat maailmankartalla. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Uskonnot ovat historiallisessa liikkeessä, kuten kansat ja kulttuuritkin. On olemassa odottavia uskontoja. Heimouskonnot ovat tällaisia: heillä on historiallinen hetkensä, ja he odottavat suurempaa kohtaamista, joka johtaa heidät laajempaan kokonaisuuteen. Me kristittyinä olemme vakuuttuneita, että ne odottavat hiljaisuudessa Kristuksen kohtaamista – valoa, joka tulee Hänestä ja joka vasta voi täysin tuoda heidät todellisuuteen. Ja Kristus odottaa heitä. Kohtaaminen hänen kanssaan ei ole sellaisen vieraan murtautuminen omalle alueelle, joka tuhoaisi oman kulttuurin ja historian. Se on enemmänkin avautuminen suurempaan, johon he jo ovat matkalla. Siten tämä kohtaaminen on aina samanaikaisesti sekä puhdistumista että kypsymistä. Kohtaaminen on muuten täysin kaksisuuntainen. Kristus odottaa heidän tarinoitaan, niiden viisautta ja oivalluksia. Nykyään näemme myös erään toisen näkökulman yhä selvemmin: samalla kun kristinuskoon on kyllästytty sen suuren historian maissa ja jotkut oksat evankeliumin sinapinsiemenen suuresta puusta kuivuvat ja putoavat maahan, avautuu odottavien uskontojen kohtaamisesta Kristuksen kanssa uutta elämää. Uskon uudet ulottuvuudet tulevat esiin ja tuovat iloa sinne, missä ennen oli vain uupumusta.

Uskonto itsessään ei ole yhtenäinen ilmiö. Siitä erottuu aina erilaisia ulottuvuuksia. Yhtäältä näemme ihmisen suuren murtautumisen ja pyrkimyksen maailmasta ikuista Jumalaa kohden. Toisaalta on olemassa elementtejä, jotka ovat syntyneet ihmisten historiasta ja kanssakäymisestä uskontojen kanssa. Näemme ehdottomasti tallella olevaa kauneutta ja kunnioitettavaa, mutta myös alhaista tai jopa tuhoavaa silloin, kun ihmisen itsekkyys on vallannut uskonnon sen sijaan että olisi pitänyt sitä avautumisen mahdollisuutena, uskonnon omin onkin suljettu. Sen takia uskonto ei ole koskaan vain positiivinen tai negatiivinen ilmiö, vaan siinä on sekoittuneena molemmat. Kristillinen missio kohdatessaan pakanauskontoja, on historiansa aikana nähnyt niissä vahvasti ennen kaikkea niiden negatiivisia elementtejä. Tästä syystä kristillinen julistus oli aluksi äärimmäisen uskontokriittistä. Vain kukistamalla negatiiviset perinteet, jotka se näki osittain demonisina, usko pystyi avaamaan uudistavan voimansa. Evankelinen teologi Karl Barth on tällä perusteella asettanut uskonnon vastakohdaksi uskolle ja luokitellut sen läpikotaisen negatiiviseksi –ihmisen omavaltaisena käytökseksi, joka yrittää tarttua Jumalaan. Dietrich Bonhoeffer seurasi tämän linjaa ja kannattaa ”uskonnotonta” kristikuntaa. Tämä on epäilemättä yksipuolinen näkökulma, jota ei voida sellaisenaan ottaa vastaan. Totta kuitenkin on, että jokaisen uskonnon – pysyäkseen oikeana/oikeassa – täytyy olla aina samanaikaisesti uskontokriittinen. Tämä pätee ilman muuta kristilliseen uskoon, joka on yhtäältä sisäisen odotuksen ja uskontojen sisäisen rikkauden kunnian pelossa ja toisaalta näkee kriittisesti negatiivisen. Luonnollisesti kristillisen uskon tulee tarkastella kriittisesti myös omaa uskontohistoriaansa. Meille kristityille Jeesus Kristus on Jumalan logos, valo, joka auttaa meitä erottamaan olennaisen ja epäolennaisen uskossa.

Nykyään ne äänet tulevat kovemmiksi, jotka haluavat uskotella meille, että uskonto itsessään olisi ohitettu. Vain kriittinen järki saisi määrittää ihmisen käyttäytymistä. Tällaisten käsitysten takana on mielipide siitä, että positivistisen ajattelun myötä järki olisi koko puhtaudessaan päässyt lopullisesti valtaan. Todellisuudessa myös tämä tapa ajatella ja kokea on riippuvainen historiallisesta tilanteestansa ja on historiallisiin kulttuureihin sidottu. Jos sitä tarkastellaan ainoana paikkaansa pitävänä ajatusmallina, se pienentää ihmisen ja vie häneltä hänen olemassaolonsa olennaiset ulottuvuudet. Siellä missä eetos ei enää löydä tilaa, ihminen ei ole tullut suuremmaksi, vaan pienemmäksi. Positivistisella järjellä on paikkansa tekniikan ja talouden suurilla kauppakentillä, mutta ihmisyys ei tyhjene siihen. Siten meidän uskovien tulee aina uudelleen työntää auki teknisen ja pragmaattisen lähestymistavan ovia auki kohtaamiseen elävän Jumalan kanssa.
II

Näiden ehkä hiukan vaivalloisten pohdintojen tulisi näyttää, että myös tänä päivänä, syvästi muuttuneessa maailmassa käsky evankeliumin jakamisesta pysyy merkityksellisenä. On kuitenkin myös olemassa toinen, yksinkertaisempi tapa perustella tätä käskyä nykypäivänä. Ilon täytyy antaa ilmaista itseään. Rakkauden täytyy antaa ilmaista itseään. Totuuden täytyy antaa ilmaista itseään. Se, joka on vastaanottanut suuren ilon, ei voi pitää sitä vain itsellään, vaan hänen täytyy antaa se eteenpäin. Sama pätee rakkauden lahjaan, totuuden oivaltamisen lahjaan, joka on välähtänyt yksilölle. Kun Andreas kohtasi Kristuksen, hän ei voinut muuta kuin sanoja veljilleen: Olemme löytäneet Messiaan” (Joh 1, 41). Ja Filippus, joka samoin sai kohdata Jeesuksen, ei voinut muuta kuin sanoa Nathanaelille, että hän oli löytänyt sen, josta Mooses ja profeetat olivat kertoneet (Joh 1, 45). Emme julista Jeesuksesta Kristuksesta siksi, jotta yhteisömme saisi mahdollisimman monta uutta jäsentä, emmekä ainakaan siksi, että näin sitä saisimme lisää valtaa. Kerromme hänestä, koska meidän täytyy jakaa eteenpäin meille lahjoitettua iloa. Vakuuttavia Jeesuksen Kristuksen julistajia olemme sitten, kun kohtaamme Hänet olemassaolomme syvyydessä, kun kohdatessamme hänet saamme lahjaksi suuren totuuden, rakkauden ja ilon kokemuksen.

Uskonnon olemukseen kuuluu sisäinen jännite seuraavien välillä: mystisen Jumalan sekä vastuun kanssaihmisistä ja Jumalan luomasta maailmasta. Maria ja Martha ovat aina erottamattomat, myös silloin kun korostukset esiintyvät. Välitys, jossa molemmat navat kohtaavat, on rakkaus, jossa liikutamme samanaikaisesti Jumalaa ja hänen luomaansa. ”Olemme tunnistaneet ja uskoneet rakkauden” (Suomalainen kirkkoraamattu: Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. 1 Joh 4:16): Tämä lause ilmaisee kristikunnan aitoa olemusta. Rakkaus, joka realisoituu ja heijastuu monitasoisesti kaikkien vuosisatojen pyhimyksissä, on kristikunnan totuuden tosiasiallinen todiste.

Benediktus XVI

Välipäivä 24.3.2015

Eräs ystäväni kirjoitti, että jotkut blogin kuvista ovat tekstissä väärinpäin. Minulla eivät. Mysteereitä elo täynnään!

Tänään on rankan retriitin väli- ja pulinapäivä, puolet retriitissä takana, puolet edessä. Aamulla teimme retken läheisen vuoren rinteelle.
Yksi rinteen valkoisista täplistä osoittautui (Pyhän Sebastianin?) kappeliksi. Tämä Kombain kylä on lähinnä katolinen.

Aamiaiselle ennätimme takaisin ashramiin 7:54:ksi. Päivä alkoi jo 4:30 aamujoogalla eli -jumpalla ja meditaatiolla.

Tämä sivun tuottaminen käy hengellisestä kärsivällisyys- ja raivostumattomuusharjoituksesta: ”yhteys katkesi, kone ei ole yhteydessä internetiin jne.

Moi!

 

 

 

Kääntyä vai eikö kääntyä? 22.3.2015

Kombain kyläkirkossa ennen messua 21.3.205

Helmikuun 8. 2025 siteerasin Karjalaisen Tapioa: ”Viime sunnuntaina tällä Taiwanilla thailaisessa jumalanpalveluksessa tapasin miehen, joka oli ollut munkkina10 vuotta. Oli edistynyt pitkälle, mutta minuutta ei saanut kuoletettua. Eksyttyään kirkkoon hän kuuli, että Jeesus on kuollut puolestamme. Helpotus oli suuri, nyt ei tarvitsekkaan minun itseni minää kuolettaa.”

Vierailemissamme intialaisissa paikoissa selvitetään, että täällä minää ei kuoleteta, vaan löydetään suurempi Self, todellinen jumalallinen itse. Mutta sama vika Sri Rahikaisellakin: ei näitä kirkkaasti säteileviä itsensä oivaltaneita joka puun alla istu.

Munkki löysi Taiwanilla vastauksen: syntinen minä on kuollut, ja uusi elää. Jippii! Hän kääntyi kristityksi. Lupasin ja koetan palata kääntymis-asiaan. Löydän tämän retken paikoista kolme tai oikeastaan vain kaksi eri asennetta kääntymiseen. Toki tässä maassa noita Taiwanin kirkkojakin on, mutta tällä matkalla olen keskittynyt näihin reunoilla oleviin.Watch movie online Logan (2017)

Varanasin Matridhamiin kokoontuu messuun 4000-8000 Kristu-bakhtaa. Suuri osa – kuinka suuri, en tiedä – on kastamattomia hinduja, joiden satguru on Kristus. He palvovat Kristusta. Meitä opastanut paaderi sanoi, että muutama on kastettukin, mutta kastetta ei palvojille esitellä. Ympäröivä hindu-yhteisö sallii Kristuksen pitämisen yhtenä henkilökohtaisena jumaluutena, kunhan ei sanota, etteivät muutkin jumaluudet olisi käypiä. Mutta siinä yhteisössä siis pidettiin Jeesusta esillä.

Quo Vadiksen vetäjä pastori Joshua Peter sanoi, että hän ei vastusta kääntymiseen johtavaa julistusta, ei vain itse niin julista. Hän erottaa kaksi mission muotoa: ”menkää ja tehkää” -mallin ja ”tulkaa ja katsokaa” -mallin. Sanoi suosivansa jälkimmäistä. Keskus olikin paljolti auki monen moiselle taustakatsomukselle. Sinne saattoi tulla hinduja, sufeja, ateisteja keskustelemaan. Paikka Haluaa leimautua uskontodialogiseksi paikaksi, jonne kaikki tunnustukset ovat tervetulleita, jopa julistamaan omaa totuuttaan vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden hengessä. Paikan ilmapiiriä leimaa se, että kaupunki houkuttelee henkisiä,etsijöitä, joille kaikki uskonnot ovat teitä samaan jumalallisen Itsen löytämiseen. Kristityksi tunnustautuminen oli mahdollista, mutta outo lintu tuolloin olin, ja edustin hieman arveluttavaa ahdaskatseisuutta.

Santi Vanamin nykyinen pääjehu veli John Martin on kirjoittanut useammankin kirjan kristinuskosta ilman kääntymistä. Dhyana Vanam Ashram on samoilla perennialistisilla linjoilla: Jumala puhuu kaikkien uskontojen mystikkojen kautta, ja jumalkokemus on saavutettavissa kaikkien uskontojen avulla. Siksi Santi Vanamissa pidetään kristillisiä messuja, joissa luetaan myös muiden uskontojen tekstejä. Eikä lueta samassa hengessä kuin Suomen ev-lut kirkon piispainkokouksen Pyhää kohti -dokumentti suosittelee. Suomalainen dokumentti pitää mahdollisena, että kirkollisissa toimituksissa moniuskontoisissa tilanteissa voidaan harkiten käyttää muiden uskontojen pyhiä tekstejä silloin, kun konteksti mahdollistaa kristillisen tulkinnan (Jyri Komulainen tietää, tulkitsinko oikein!). Täällä Dhyana Ashramissa Kristus on yksi guru, muuten anahatan eli sydänchakran guru, joka on itse löytänyt jumalallisen Itsensä, Selfinsä, ja pystyy muiden ihmiskunnan pyhien tavoin ohjaamaan henkisiä etsijöitä. Tätä gurua kyllä sitten seurataan itseoivalluksen tiellä.

Lähetyssaarnaajaminäni ei ole kokonaan kuolettunut. Mämä kaikki asenteet ovat myös Suomessa ja kirkossamme, ja yleinen kansanuskonnollisuus tukee pluralismia. Mutta olisihan se kiva, jos kristilliseen kirkkoon mahtuisivat vielä myös ne, jotka kehuvat Kristusta ainoana tienä.

Asenteiden testialue on usein ensimmäiseksi diakonia, joka palvelee kaikkia vakaumuksesta riippumatta samalla rakkauden asenteella. Mitä tehdä silloin, kun diakonian piirin ihmisistä suuri osa tunnustaa muuta kuin kristillistä vakaumusta? Mitä ja miten spiritualiteettia tulisi ilmaista, häivyttää kokonaan, yhdistää kaikki, vai sinnitellä Jeesuksen seurassa salaa? Uskontojen rinnakkaiseloa on siis edelleen etsiminen, vai mitä Marja-Liisa Varhia?

Asenteet:
Kääntymistä suositteleva Kristusta pelastustienä pitävä asenne.
Kristusta korostava ja esilläpitävä käytännön pluralismi, jossa muita uskontoja ei kielletä
Tasapuolisesti kaikkia mystikkoja arvostava asenne, vaikka Kristukselle annetaan satgurun, eli henkilökohtaisesti valitun jumaluuden asema. Tällöin sanalla ”Kristus” on yleismystinen perusjumaloivalluksen merkitys, joka löytyy kaikista uskonnoista.

Selvää pässinlihaa 19.3.2015

Dhyana Vanam -Ashramin kappelin alttariseinä

Shantivanamn-, eli Saccinananda-Ashramin varsinainen guru veli John Martin opetti, että Kristus on keino päästä Jumalan luo. Jeesus on kuin bussi, joka vie pysäkille ”Jumala”. Päästyään perille on astuttava ulos bussista, ulos Jeesuksesta.

Bussivertaus muistuttaa buddhalaista vertausta joesta ja veneenkantajasta: buddhalainen dharma on kuin vene, jolla päästään samsaran, eli jälleensyntymien kierron tuolle puolen. Vain typerys kantaa venettä selässään rannalle päästyään. Oppi, dharma hylätään, kun on tultu perille.

Tarinassa minua on aina askarruttanut se, että sen kertojan on täytynyt jo päästä perille, koska hän tietää, miten siellä käyttäydytään ja mitä siellä on. Jos taas ei ole päässyt perille, joutuu edelleen käyttämään venettä, eli joutuu turvautumaan tarjolla olevaan välineeseen, uskonnon kyseessä ollen oppiin. Tässä käytän maksiimiani: Perille päässeitä varo! Ja: Pysy veneessä!

Näin valaistumattomana 🙂 minulle Jeesus ei ole vain väline ja kiva apuri oman jumalminuuteni oivaltamiseksi. Tuomas kutsui ylösnoussutta Jumalaksi – ja tällä oli Jeesuksen ruumis. Ja. Kristinuskon jumaluus on Kolminaisuus; Jeesus-bussista hypänneet kohtaavat Jumala-pysäkillä Kristuksen, jolla on haavojen arvet käsissään.

Ja, enhän minäkään ole perille päässyt, mutta eivät näytä minusta nämä muutkaan olevan. Minulla on usko, ja heillä. Gurujeesusta opettavilta oppii yleisinhimillisen hengellisen ja uskonnollisen etsijän kehityskulun tarkkaa kuvausta, jossa näyttää olevan hyvin paljon samankaltaisia piirteitä traditiosta riippumatta, siis inhimillisiä, psyykkisiä ja transendenssin kokemisen yhteisiä piirteitä. Mutta jos syntinenkin haluaisi veisata, tarvitaan anteeksiantamusta ja kehvelin kantajaa. Pitäydyn jälkimmäiseen. Saa nähdä sitten retriitin lopussa!

Toisen kuunteleminen antaa kyllä aina uusia miettimishaasteita. Mitä minulle tarkoittaa Jeesus ja toisaalta Kristus ja miten näen ne yhdessä? Mitä Jeesusta satguruna, sydämen guruna opettavat todella ajattelevat? Miten kommunikoida heidän kanssaan? Sydämen guru hän on minullekin, mutta ei vain. Tähän mennessä olen keksinyt vain yhden kommunikaatiokeinon (minusta se on Luukkaan Apostolien teoissa kuvaama paavalilainen): kerron omasta kokemuksestani.

Olen nyt Shantivanamissa ja samanmielisissä tilanteissa kuullut, että Jeesus on eri asia kuin Kristus. Veli John Martin ja isä Korko sanovat, että Kristus oli ennen Jeesusta. Toki, mutta sitten tulee lisää. Isä Korko sanoo avoimesti, että Jeesus ei ole hänelle lunastaja eikä kuningas, vaan guru, joka on kulkenut oman henkisen kehityksensä tien ja on samanvertainen ihmisolento kuin mekin. Jeesus oivalsi Kristuksen. Jeesuksen viitoittama tie ja hänen saavuttamansa jumalaoivallus, jumaluus on siis mahdollinen kaikille.

Minusta tämä on perushindulaista advaita-oppia, jonka yhdeksi guruksi Nasarealainenkin on valjastettu. No, nyt on mahdollisuus kuulla lisää. RetriItti on vasta alullaan, enkä ole hindulaisuus-skolari. Muukalaisen rakastamista, filokseniaa ja hämmennyksissäni oloa on siis edelleen harjoittaminen. Minua kohtaan on täällä oltu esimerkillisen vieraanvaraisia. Sitäkin esimerkkiä on seurattava.

Väliaikainen loppukaneetti: Mikäli kaikki uskonnot opettavat lopulta samaa jumaloivallusta, kaikkien uskontojen välineet tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat saman arvoisia ja ne kaikki on hyväksyttävä tasa-arvoisina. Kulttuurihindu, kulttuuribuddhalainen, kulttuurijainalainen ja kulttuurikristitty tietenkin mieluimmin ja helpoimmin pitäytyvät oman hiekkalaatikkona muoviautoihin ja lapioihin. Pluralisti voi sanoa ja sanoo näennäisen avarakatseisesti, että jokaisen tulee kasvaa omassa traditiossaan, eikä sitä kannata vaihtaa. Kuitenkin pluralisitillakin on jokin tietty käsitys kaikkien uskontojen yhteneväisestä päämäärästä, eli hän ei enää olekaan pluralisti, vaan oman spesifin oppinsa saarnamies tai -nainen.

Mutta mitä sitten olisi kristosentrinen pluralismi? Yhden esimerkin kohtasimme matkamme alussa tammikuussa Varanasissa Matridamin ashramissa, josta kakistin juttua 27.1.2015.

Harjoitusta moneen 18.3.2015

Tänään aloitimme Dindikulissa Dhyana Vanam ashrmissa 12  päivän retriitin, johon 12:een ei tätä tulo- eikä lähtöpäivää lasketa. Koetan kirjoittaa itselleni jotakin kustakin päivästä, mutta saa nähdä, onko se jotakin, mitä kehtaan panna näkyville, koska en ajattele kirjoittaa muille, vaan itselleni. Myös verkko on täällä heikko, enkä ajatellut käyttää useita tunteja verkon hitautta tuskaillen, vaan, jos pystyn, varata aikaa omaan meditaatioon.

Paikka on hurja ja haasteellinen yhdessä mielessä. Joudun taas harjoittelemaan dialogitaitoja: miten elää rauhassa ja rakentavasti ihmisten, myös minuun nähden auktoriteettiasemassa olevien ihmisten kanssa, jotka ajattelevat paljolti aivan eri lailla kuin minä. Siitä ehkä vielä sittemmin tarkemmin. Ensivaikutelma on nimittäin se, että tämä paikka, jos mikä, on malliesimerkki kristosentrisestä pluralismista tai jopa lunastaja-Kristuksen syrjäyttävästä jeesussentrisestä pluralismista. Siihenhän tällä reissulla sen eri muodoissa olen törmännyt tuon tuostakin, niinkuin se, joka on hiukkaakaan jaksanut vääntöäni lukea, ei ole voinut olla huomaamatta. Tässä olisi mainio tutkimuksen aihe mille tasolle tahansa, esimerkiksi ”Shantivanamnin ja Dhyana Vanam -ashrameiden Kristus-käsitys”.

Mutta sitten hyvä juttu muiden hyvien juttujen lisäksi – niitähän riittää, jos jaksaa pitää silmät auki – kuten, että täällä on rauhallista ja että illalla näkyy tähtitaivas.

Tämän päivän yksi hyvä oli Jeesus-rukouksen muunnelma. Ohjaajamme Isä Korko Moses SJ on kirjoittanut kirjan Jeesus-rukouksesta, jossa on useita harjoituksia. Pirkko ehdotti, että kävisimme niitä täällä lävitse.

Tämän päivän nakki oli käydä rukousta ”Sana, Jeesus, Kristus” 324 kertaa rukousnauhan avulla. Rukousharjoitus toi mieleeni ystäväni muotoileman yhden kiteytyksen, niin kuin sen nyt muistan, Pauli Annalan jäähyväisluennoista:

– Kristus on Jumalan luova Sana. Poika syntyy Isästä (ja luo sen, mitä on).

– Jeesus syntyy Mariasta ihmiseksi, ja Jeesus syntyy sielunpohjassa kristityissään

– Jeesus ilmenee Kristukseksi.

Siis tuhti paketti: Sana, Jeesus, Kristus.

Mutta nyt pitää mennä nukkumaan. Seuraava aamusessio on klo 4:30. Saa nähdä, miten äijän käy. (Verkko tökki nyti: en lataa nyt kuvaa. FB:ssa on.)